Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Godfather Font

 1  2  3  4  5  6  7  8  9  10  11  12  13  14  15  > >> 
❛epätiloja❜
30.05.2018 23:53 | NemoRosa

Oi jumpe, että väsyttääkin! En kuitenkaan pysty nukkumaan kaikesta uupumuksesta huolimatta, koska oloni on niin tarttumaton ja päämäärätön, että tuntuu että vaan kelluu elämässä, kuin pintaan noussut hengetön kala konsanaan. Oon tänään istunut kuusi tuntia bussissa ja torkkunut siellä katkonaisesti auringonpaisteessa ja bussikuskin mikrofonin rätistessä.
Eilen — en voi uskoa että se oli eilen, tuntuu iäisyydeltä — otin osaa Joensuun yliopiston psykologisen tiedekunnan pääsykokeisiin. Valmistautuminen niihin oli melko hipaisevaa ja puuskittaista. Arvostan myös tiedon mielekkyyttä niin paljon, että ison osan pääsykoekirjojen sanomista annoin valua läpi sormien samalla kun pyörittelin silmiäni. Kehityspsykologiaan liittyy niin paljon aivan uskomattoman triviaalia informaatiota, joka käsittelee ihmistä niin pintapuolisesti, etten oikeasti vain psyykkisesti kykene välittämään niistä tiedonjyvistä. Enkä voi uskoa, että pääsykokeessa oikeasti olisi ollut painoarvoa sillä, että muistaisi ulkoa likiarvoisia prosenttiarvoja siitä, kuinka monta prosenttia jostain ikäluokasta tekee jotain. Koe koostui siis 56:sta monivalintakysymyksestä. Vääristä vastauksista tulee miinusta, myös tyhjistä kohdista. Jätin omaan vastauslomakkeeseeni absoluuttisen oikeita vastauksia, mutta myös arvauksia ja muutaman tyhjän kohdan. On mulle siis aivan mahdotonta arvioida miten meni. Mutta sanotaanko näin, että suunnittelen jatkuvasti myös todennäköisen välivuoden sisältöä.

En tosiaan edes hoksannut hakea minnekään muualle kuin Joensuuhun psykologiaa opiskelemaan. Missasin tiedon siitä, että jos ei hae vähintään kahteen paikkaan, eikä pääse sisään, niin sulta evätään oikeuden työmarkkinatukeen. Ei mulla kyllä realistista kakkosvaihtoehtoa tässä vaiheessa oo ollutkaan. Jää nähtäväksi mihin päädyn. Välivuoden sattuessa taidan hypätä johonkin ihan toiseen tiedekuntaan ensi vuonna. Tai ainakin yrittää sitä.
Oon nyt helpottunut siitä, että pääsykoe on ohi, mutta vielä on ylioppilasjuhlavelvollisuudet edessä — nyt kun tosiaan voin kutsua itseäni ylioppilaaksi — sekä muutto. Mua harmittaa muuttaa nykyisestä ylihinnoitetusta asunnostani, koska rakastan tätä mestaa, rakastan näitä maisemia ikkunoistani ja tässä paikassa on ehtiny tapahtua niin ihania juttuja viimesen puolen vuoden aikana. Mut oon iloinen, ja onneksi sen verran älykäs, että tiiän kaikkien hyvien vibojen jäävän muhun kiinni, vaikka ne on myös sidoksissa tähän paikkaan. Seuraavaa virallista asuinsijaani alan metsästään sitten kun pääsykokeista kuuluu (joskus heinäkuussa). Kesän asustelen mun veljen luona sekä vanhemmilla poiketen.

En välttämättä kouluun tule pääsemään, mutta ainakin mulla on tequila. Tequila-shotit on vähän kuin mulle räätälöity ehtoollisriitti. Olen kyllä sen tasoinen psykologian maisteri jo tässä vaiheessa, että pystyn kyllä analysoimaan mm. sitä, että mun hallintakeinot elämässä on tällä hetkellä vajavaiset (myöskin sen, että kuvat viinapullojen kanssa on oikeesti aika paha), mutta toistaiseksi sanon, että mikä nyt ikinä tässä vaiheessa toimii. Keräilen sit myöhemmin psyykeni palaset.
Mulla oli tosi hauskat fuusio-päättäri bileet ystävien kanssa Joensuussa. Oli hyvä meininki, olin niin hyvien ihmisten kanssa, että oli vaan lämmin ja rakastettu ja kuuluva olo. Olin myös ihan epätavallisen kukkainen. Me haluttiin pitää meidän festarittomat privaatit kesäfestarit. Ulkona oli ihan maailmanloppuilma, kun aurinko oli pilvessä, Sokoksen takana taivas näytti siltä että se vaan huutaa apokalypsiä ja tuulenpuuskat heitteli ihan saharamaisia hiekkapilviä kaduille.

Mulla on kyllä ihan totisesti sellanen olo, että oon muuttumassa tyhjäpääksi. En oo pääsykoekirjojen ohella pitkään aikaan lukenut mitään kunnollista ja musta tuntuu, etten valjasta mun käytettävissä olevaa luovaa potentiaalia, kun kaikki ideat kaatuu jaksamattomuuteen. Mut koitan tehdä muutoksia poimimalla ainakin kirjahyllystäni kaikkia niitä ihania kirjoja, joita en oo vielä ehtinyt lukemaan.
Oon lueskellut Hermann Hessen Kylpylävieraana Badenissa, ja se on sopivin kirja tähän hetkeen. Mikään ei just nyt tunnu paremmalta, kun paeta Hessen kanssa Badeniin. Tää on myös johtanut siihen, että haaveilen pakenevani johonkin kylpylähotelliin kesäloman kunnolla pyörähtäessä käyntiin, jossa voin parannella henkisen iskiakseni pois.


 - NemoRosa | Kommentoi



❛kuinka suuri etikettivirhe on käyttää alushametta ilman päällyshametta?❜
25.04.2018 09:55 | NemoRosa

Moi taas! Kävin just postissa hakemassa pussin Attitude Clothingilta ja muhun iski sellanen vanhahtava bloggaajahimo pistää vaan niistä jutuista kuvia tänne esille. Mä halveksun harvoja asioita yhtä paljon, kun kaikenmoisia "hauleja", joissa vaan kieriskellään länsimaisessa kulutuskulttuurimaterialismissa, mutta samalla ne on joku turhamainen guilty pleasure. Mut se ei ole okei!! Vaikka tiedostan olevani tekopyhä, niin se ei oikeita näitä planeettasyntejä, joihin syyllistyn.
Mua pelottaa, että menetän fiksuuteni. Oon ollut viime aikoina niin hemmetin välinpitämätön. Pääsykoekirjat lojuvat repunpohjalla, kasvissyönti on kääntynyt pihvien osteluksi ja röökiaskeja kuluu yksi ja toinen aina kolmannen jälkeen. Haaveilen enimmäkseen tequilasta ja uudesta mahdollisuudesta unohtaa kaikki illan tapahtumat. Rappio on syventynyt.
Tulin just tänä aamuna takaisin Helsinkiin ihan superhyvän mentoriystäväni Peten kyydissä, siitä tuli jotenkin parempi meininki. Se on tosi hyvä tyyppi, ei olla pitkään aikaan nähty ja se ihminen jotenkin kaikella toilailullaan luo tähän elämään jotain helpotusta ja toivoa. Olin lähes viikon vanhempieni luona hoitelemassa eläinkuntaa vanhempieni ollessa Sveitsissä tätini luona. Lauantaina kutsuin muutamia helsinkiläisystäviäni kylään, ja oon todella mielissäni siitä, kuinka usea hyvä ystävä vaivautui niinkin kauas vain minun kutsustani. Meillä oli superhauskaa ja olin ihan tuskastuneen iloinen. Kärsin sunnuntaina ihan mielettömästä post-onnellisuudesta, mutta nyt alkaa jo tasottua.
Eilen alkoi soimaan päässä Studio Killersin Jenny, joka on tällä hetkellä melkoinen mutka soittolistassa, mutta menkööt. Aloitin myös uuden teemallisen soittolistan vääntämisen. Soittolista jää varmasti tyngäksi, koska oon ihan toivoton tekemään soittolistoja, joissa on joku idea, muu kuin se, että tässä nyt läjä kaikkea mitä huvittaa kuunnella (ite myös olen vakava musiikin sekakäyttäjä, ja tungen mun soittolistoille aina ihan kaikkea yhteenkuulumatonta). Pointtina kuitenkin pakkomielteiset rakkauslaulut, jotka on tavallaan söpöjä, mutta sit kun niitä oikeasti miettii niin tajuu, että laulun objektin täytyisi varmaan soittaa poliisit. Jenny pääsee tälle listalle, samoin The Policen Every Breath You Take.
Mun muille teemaisille soittolistoille on koitunut tyhjyys, mulla on tällä hetkellä kaksi teemasoittolistaa; oikeasti iskevät rakkauslaulut: 3 kappaletta ja vitamiinisoittolista, eli supermenevät hyväntuulen biisit: 2 kappaletta. Hoituu. Melankolisen masennuslistan saisin taatusti kasaan, mutta ei mua sellaisia huvita tehdä.

PicsArtin super-tackyt rihkama-brushit on ihan vitun parhaita. Oon myös huolissani estetiikastani, koska oon osittain vaipunut tällaseen shitposting maniaan. Jos ikinä saan mun kuvisopelta takaisin sen yhden Maailman Kauheimman taidekirjan, niin haluisin kyllä jakaa sen täällä, koska se kuvastaa mun pimeää pahuuden puolta paremmin kuin mitkään synkät punamustat tuherrukset vihkojen sivuilla.
Oon tosin onneksi ainakin osittain saanut piirroskykyni takaisin. Tosin vellon aika paljon mun vanhoissa kuvituksissa, mutta totta puhuakseni ne on musta tosi hyviä ja haluaisin esitellä niitä enemmän ja edustaa itseäni niillä paremmin! Sorruin kuitenkin tekemään Instagramiin mulle piirustustilin, vaikka Instagram on oikeasti ihan kelvoton omien tekemisten jakamisen suhteen kaikkine kummallisine kuvakokoineen ja sisältölaatuineen. Se nyt valitettavasti on ainoa paikka, jossa näkyvyyttä saa edes jossain määrin. Oon jonkin aikaa pyörittänyt myös DeviantArtissa jotain tiliä, mutta siellä katselijakunta on vähintäänkin arvelluttavaa.

Mielipiteitä feikkisilmälaseista? Tietyissä määrin asuste on melkoinen rasite, mutta mä en nyt voi pyristellä tätä mieltymystä pakoon. Mulla on jollain typerällä tavalla turvallinen olo ulkona tällaisissa vermeissä, koska kaikki naamapeitteet luo sellaista valeasun tuntua. Sain myös viikko pari sitten vihdoinkin rohkeuden omistautua tälle piilolinssikkeen käytölle. Kaikki Marilyn Mansonit ja Papa Emeritukset rokkaa tätä tyyliä niin hyvin, että en voi muuta kuin haluta kuuluvani joukkoon. Tietyllä tapaa mielikuvitukseton tyyliratkaisu, mutta ai että, että toimii.


Erityisviehättävät pienet ovaalit aurinkolasit.

Otsikon aiheeseen päätyäkseni, hankin alushameen, vaikka mulla ei ole ainuttakaan tämän päälle sopivaa päällyshametta. Päädyn todennäköisesti käyttämään tätä vaan yksikseen ja hykertelen sitten kun Marko pyörtyy etikettivirheen suuruudesta. Löysin tän alennuksesta Attitude Clothingilta, ja ajattelin että olisi ihan hyvä lisä vaatekomeroon. Tällaset röyhelöisemmät jutskat nyt ois muutenkin kivoja, kun alan näyttää liian modernilta ja yksinkertaistetulta nu goth -neropatilta, ja luoja paratkoon, että en haluaisi tulla luokitelluksi tuohon kategoriaan.
Heitelkääpä kommenttia jos satutte mestoille! Mulla ei ole velvollisuuksia kirjoittaa tänne mistään, mutta mulla on kyllä mielen päällä sellaisia oikeita juttuja, joista mun ehkä täytyisi kirjoittaa. Tällaisen aivottoman sopertamisen sijaan.


 - NemoRosa | Kommentoi



❛voinko jo olla ylioppilas❜
26.03.2018 18:07 | NemoRosa

On kyllä ihan tuskastuttava blogaajaolo. Julkisilla paikoilla koneen kanssa istuskelu on mulle ihan vierasta. Pääsin just päivän kohokohtapäätepisteeseen, istuessani röökin tunkkaiseen Merimies Pubiin puolen litran bissen kanssa. Oon pyhittänyt tän viikon rappiolle.
Pääsinpähän tänään yo-kokeista. Mä aijon nyt siunata itseni ylioppilaaksi, koska oon saanut ihan vitusti tarpeekseni. Paitsi HALT! Kemian kurssi puuttuu, mut palaveeraan siitä maikan kanssa huomenna. Kyllä se tuosta järjestyy.
Koulu on mulle kyllä semmonen juttu. Huomasin tuossa matikan yo-kokeeseen valmistautuessani — tai ehkä ennemmin valmistautumatta jättäessäni — miten pahasti oikeasti reagoin kouluun. Vaikka toki minä sertifioituna psykologina tajusin sitten, että tää matikan yo-koe merkitsee mulle muutakin, kun pelkkää matikan yo:ta. Mulla on pörrännyt niin paljon kaikkee settiä mielessä, että haluun vaan oksentaa tän sekamelskan ulos.
Matikasta on tullut mulle joku stressin ja hylätyksi tulemisen kulmakivi, ehkä siksi, että en voi niissä tehdä vastauksiani valideiksi jotenkin vääntämällä sanoja ja muuta. Matikan kokeista oon koko lukion ajan ollut kaikista pahiten stressaantunut, varmaan siksi, että muhun iskee jonkin tason täydellisyyshakuisuus, ja tiiän, että matikassa voin oikeasti olla täydellinen, jos vaan pänttään kaikki kaavat ja skenaariot. Tieto on siinä tosi mekaanista ja rajattua, toisin kuin vaikka jossain äidinkielessä, jossa tarvitsee luovuutta. Kyllä matikassakin tarvitaan jonkinlaista luovuutta, mutta se menee kai enemmän logiikan piikkiin. No, tänään en ollut matikassa täydellinen, ja se on ihan ok. Mä tajusin matikkaa päntätessäni, että mä en helvetti oikeasti pidäkään siitä. Se on siistiä, kun hoksaa jonkun ratkaisun, mutta se on sellanen hetkellinen piikki. En mä hirveän pitkään biletä sitä, että saan jonkun älypelin ratkaistua — niin on tehnyt moni muukin.
No joo, lässynlää. En tykkää kaikista jutuista. Yllätys. En mä ihan tiedä mihin symbolismiin tässä pitäisi psykoanalysoidessani kääntyä, mutta kaipa mä oon ton viimeisen yo-kokeen, eli matikan takia vähän vitun kauhuissani siitä, että pääsen oikeasti tuosta lukiosta pois ja mulla on mahdollisuuksia lähtee menee. Ylihuomiseen mennessä pitää klikkailla itsensä joihinkin yliopiston hakuihin. Mulla ei oo pääsykoekirjojakaan vielä, mut koitan hoitaa ne tällä viikolla kaiken tän rappion ja hajoamisen ohella.
Mun on myös oikeasti aivan vitun turha inistä jostain matikan yo:sta. Tää päivä oli täydellinen häviämissämpylä, josta ymmärsin, että mulla ei oo hätää. Ennen matikan koetta rupattelin Ihanan Psykologian Opettajani kanssa kevään psykologian kokeesta. Mä kirjoitin psykologian siis syksyllä, ja opettaja vieläkin kehui mun vastauksia ja selitteli vähän, että oli ollut vähän haastavat kysymykset tänä keväänä. Juteltiin opiskelutaktiikoista ja kaikesta, ja mun pitäis nyt lainata mun psykologian muistiinpanoja sille opelle! Se on musta hauskaa, koska tietyissä aiheissa mulla on melkein paremmat muistiinpanot kun meidän opettajalla. Ennen kun ehin livistää koko koetilanteesta, mun ryhmänohjaaja/äidinkielen opettaja pysäytti mut käytävällä, ja tosi tuiman vakavana oli ihan että ootko ehtinyt kuulla alustavista äikän esseekokeen pisteistä. Olin vaan että en oo vielä ehtinyt ja että miksi tää kuulostaa niin vakavalta. Viehättävä äidinkielitäti supisi hengen alta vaan että kuusikymmentä pistettä, me ollaan kaikki äikän opettajat luettu sitä ihan kyynel silmässä ekasta virkkeestä lähtien ja me niin toivotaan että se tulee kuutenakymmenenä pisteenä myös takaisin. Olin ihan että oho!! Luova taiteilijuus on ihan perseestä, koska itsekritiikki on läsnä ihan ärsyttämiseen asti, koska mähän olin ihan perseen vittuuntunut siitä koko esseestä ja olin silleen että nyt meni huti ja ohi ja kaikkea. Mut joo, oon hitsin iloinen. Ja tää on musta siistiä siinä, kun tekee jotain ihan omaa ja saa hyvää palautetta. Koska nää jutut parantaa mun eksistenssiä niin vitust. Äikkätädit ei kyllä taida olla yhtä arvostavia tän mun lainausmerkkien laiminlyömisen suhteen.
On kyllä vähän sellanen fiilis, että mitä vittua nyt. Muutokset ahistaa. Koitan nyt ottaa iisisti, ottamalla mahdollisimman epäiisisti tän viikon. Alan kohta suunnitteleen kaikkee ihan naurettavaa ja tylsää tuleville päiville, koitan keksiä jotain teemoja, joiden mukaan voin elää elämääni tulevina päivinä. Toivottavasti mun kaverit lähtee messiin. Nyt on mielen päällä Freud-tiistai, huoratorstai ja Jeesus-perjantai hautuumaalla. Kaikkee tyhmää. Voisin joku päivä puhua tunteista.


 - NemoRosa | Kommentit (2)Kommentoi



❛nolla asiaa❜
20.03.2018 14:11 | NemoRosa

Kai mä oon edelleen ihan arvostettava älykäs ihminen vaikken menestyisikään matikan kirjoituksissa? Tiedän, ettei mitkään keinotekoiset testit oikeasti mittaa mun älykkyyttä, mutta sitten itsekurin kannalta ajattelen, että jos kerta olen niin viisas, niin miksen vaan panosta niissä testeissä. Ei tarttisi selitellä itselleen. Mutta toisaalta just se selittelyviisaus on sitä jotain tiettyä realistista älykkyyttä. En tiedä. Pitkä intro sille, etten yksinkertaisesti enää oikeastaan jaksa.
Sain päähäni pienen ajatuksen, että haluaisin lähteä Skotlantiin yliopistoon. Tää voi olla pieni päähänpilkahdus, joka kääntyy tosi pian ihan unohdetuksi, mutta toisaalta tää voi myös olla joku kipinä johonkin. Haluun ainakin perehtyä, minkälaiset realistiset mahdollisuudet mulla oikeasti olis toteuttaa tätä. Yks realistinen suunnitelma ainakin on se, että voin vaan vallata jonkun vanhan linnan itselleni ja opiskella sieltä käsin. Tunnetteko realismin?
En oo hirveen kiinteästi keskittynyt musiikkiin viime aikoina, tartten vaan jatkuvasti jotain taustamelua, etten joudu kuuntelemaan tyhjyyttä. Oon nyt viime aikoina pistänyt soimaan Beatlesiä. Mulle Beatles on jotenkin tosi rupista musiikkia, mut se toisinaan kruunaa tilanteen kuin tilanteen. Musiikkiin keskittymättömyydestä puheen ollen, tässä muutamia musiikkihuomioita. The Curesta on tullut mulle tosi tärkeä bändi tosi äkkiä. En ees osaa sanoa, mutta mun päälle laskeutuu joku erilaisuus Curen viisujen myötä. Dance Gavin Dance on mulle edelleen super-rakas bändi, vaikka Ode dissaakin sitä. Cursiven The Ugly Organ on ehdottomasti paras albumi kokonaisuutena. Lords of the New Churchin Method to Our Madness on kyllä vahvalla kakkossijalla. Mä en oo kertonut kellekään mun oikeaa suosikkibändiä. Mä en usko sellaiseen mentaliteettiin, että joku musiikki olisi liian hyvää joihinkin tilanteisiin, mut mun suosikkibändi on just tuolla tapaa pyhä. Se ei oo mitään taustamelua. Ghostin biisit koskettaa mua sillä levelillä, jolla uskoisin jonkun megahelluntailaisen koskettuvan jostain ylistysvirsistä. Have A Nice Lifen Bloodhail on paras kappale maailmassa. Ei jaettuja sijoja, edes suosikkibändiläisteni kanssa. En innostunut IAMX:n uusimmasta albumista, mikä harmittaa, koska damn I love Chris. Mä aina välillä vaivun sellaiseen looppiin, jossa kuuntelen J. Karjalaisen Veristä miestä aina uudestaan ja uudestaan.
Mä oon nyt hirveän tottunut elämään silleen, että voin hyvin, mutta musta tuntuu, että jutut on taas muuttumassa. Muutun entistä väsyneemmäksi ja se näkyy psyykkisen lisäksi myös fyysisessä. En oo pitkään aikaan jaksanut laittaa mitään oikeeta ruokaa. Aloin uuteen kotiin muutettuani keräämään vähän vitsillä röökiaskikokoelmaa mun ilmoitustaululle, mutta nyt kun katon sitä ilmoitustaulua, olis jo syytä olla huolissaan. Eli joo, täytyis aktivoitua. Pitäis oksentaa jotain ajatuksia päästä. Nytkin pitäs vaan muuttua robotiksi ja opiskella ja hoitaa juttuja. Mut tää nyt on tätä. Joku postaus takaperin musta oltiin jo vähän huolissaan mun tekstien perusteella, mut haluisin muistuttaa, että oon oikeasti ok.
Löysin isän kirjahyllystä Paul Tillichin saarnakokoelman "The Eternal Now". Jostain syystä tuon kirjan otsikkokin teki muhun tosi ison vaikutuksen. Eka kappale kirjassa käsittelee yksinäisyyttä ja menin siitä jotenkin aika palasiksi. Silleen hyvällä tavalla. Että voin järjestellä nää palaset uudelleen. Tillich on myös nimenomaan teologi, niin tuossa kirjassa vilkkuu jos jonkin verran noita kristillisiä vertauskuvia, mut oon tottunut niihin. Joku aika sitten mä myös onnistuin liikuttumaan vitun Jeesus Kristuksesta. Oon semisti dissosioitunut uskosta, mutta jos Nasaretius-boin irrottaa tästä kristinuskon saastasta, niin onhan se kaunis tarina. Ja tarinana sitä arvostankin. Muistakaa traditio poijjaat.
Kaikenmaailman esseekokeiden takia oon myös mennyt useana iltana nukkumaan Cioranin aforismikokoelman "The Trouble With Being Born" kanssa nukkumaan. "Walking in a forest between two hedges of ferns — that is a triumph. What are ovations and applause beside it?" TTWBB on mun elämäni kirja. Välillä surettaa se, että paras ystäväni on vanha masentunut mies joka kuoli kolme vuotta ennen syntymääni, mutta koska hän jätti mulle niin osuvia kirjoja, voin vaan keskittyä tähän kummallisen epätasapainoiseen jäätyneeseen ihmissuhteeseen. Cioran sanoo kirjoissaan myös ihan vitun brutaaleja asioita. Musta se on ihailtavaa, miten joku arvostettu julkaistu filosofi voi sanoa jotain näin raakoja juttuja: "Sometimes I wish I were a cannibal—less for the pleasure of eating someone than for the pleasure of vomiting him." "If I followed my natural inclination, I should blow up the world. And it is because I lack the courage to follow it that, out of penitence, I try to stupefy myself with the company of those who have found peace."

Yllä kuva minusta ja uudesta tuttavuudesta. Oon hiukan hämmentynyt hänestä, mutta samalla myös tosi iloinen. On tosi siistiä, kun joku yhtäkkiä kutsuu mua paikkoihin ja suunnittelee mun kanssa juttuja. Harmi, että on kiire. Kyseessä myös elämäni kolmas ihminen, jonka asunnosta oon ottanut salakuvia. Kaksi ensimmäistä asunnonsalakuvauskeikkaa koski sukulaisiani, joiden koteja kuvasin ihan vaan taivastelun vuoksi (mulla on Erittäin Suuria Erimielisyyksiä sukulaisteni sisustusnäkemysten kanssa), mutta tässä tapauksessa otin salakuvan siksi, että olin varma, etten uskoisi ikonimuistiani hetkeäkään ilman konkreettista todistusaineistoa. Muistakaa lapset, muistiin ei voi luottaa.
Oon huolissani muististani. (Kirjoitin aluksi olevani "huolissani kuististani" ja pysähdyin hetkeksi vain miettimään viehättävää skenaariota, jossa henkilö A on huolissaan kuististaan.) Ja tarkkaavaisuudestani. Oon hukannut viime aikoina niin monia asioita, että olen kierinyt ahdistuksessa sen vuoksi. Ruotsin kirjoituksiin kertaaminen kaatui Grammatikin katoamiseen. Grammatikin, jonka myöhemmin illalla löysin peittoon kääriytyneenä, vaikka olin kääntänyt sänkynikin kahteen otteeseen nurin. Eilen kadotin hetkeksi pakastepizzan juuri ennen kuin olin laittamassa sitä uuniin. Kaikkee tällaista vittumaista epämukavaa inhottavaa. Niin paljon manaamista, joka johtuu siitä, että kadotan objektin minuutissa.
Haluaisin luoda juttuja. Mulla on biisisuunnitelmia, mutta niiden kanssa en saa mitään aikaiseksi. Haluaisin työstää niitä joidenkin kanssa, mutten kehtaa antaa ääninäytteitä lopulta. Olis mukava piirtää enemmän, mutta sekin koituu ihan sairaaksi urakaksi toisinaan. Toissa päivänä piirsin omakuvan, johon oon tyytyväinen. Haluisin enemmän tuollaisia hetkiä.
Sain äidinkielen opettajalta kysymyksiä herättävän viestin, jossa hän pyysi pistämään jonkinmoisen listan tietokirjoista, joita oon lukenut viime aikoina. Ei kuulemma voinut kertoa, mihin hän niitä otsikoita tarvitsee. Samassa viestissä oli pieni post scriptum, jossa hän sanoi yo-esseetäni upeaksi. En usko hetkeäkään. Se ei ollut mun päivä silloin. Mutta kuulen toki myöhemmin mielelläni palautetta. Kirjoitin esseeni tehtävänannosta "Pohdi, onko joskus oikein rikkoa lakia." Otin itselleni liian monimutkaisen lähestymiskannan, en usko että sain viestiäni ilmaistuksi.
Kello on nyt kolme, ja oon laskenut ehkä kaksi raja-arvoa tänään. Nyt kun ehti olla Cioranista puhe, niin pistän tähän yhden tärkeimmistä aforismeista, jonka oon hältä lukenut: "We should repeat to ourselves, every day: I am one of the billions dragging himself across the earth's surface. One, and no more. This banality justifies any conclusion, any behavior or action: debauchery, chastity, suicide, work, crime, sloth, or rebellion. . . . Whence it follows that each man is right to do what he does."


Dramatized self-portrait of me turning into a unicorn


 - NemoRosa | Kommentoi



❛unihiekka-allergia❜
13.03.2018 19:02 | NemoRosa

 
Väsynyt rikkisilmä, nukkumatti sirottelee silmilleni unihiekkaa, jolle olen vakavasti allerginen.

Olen saanut aivan maailmanluokan tarpeekseni geometriasta. Oon tällä hetkellä yo-kirjoitusten keskellä. Haluan anarkiaa ja epäjärjestystä, mutta haluan myös ylioppilaaksi. Neljä vuotta lukiossa alkaa tehdä tekojaan, oon saanut jo ihan tarpeekseni. Kirjotusjärjestelmästäkin oon kyllä saanut tarpeekseni, koska mikään aamuinen steriili kuusituntinen kylmässä salissa merkitsemättömien muovirasioiden kanssa ei kuvasta taitojani kirjoittajana.
Kirjoitan nyt mielelläni jostain muusta. Oon kamalan iloinen, että niin harva ihminen edes tietää tien tänne blogiini.

Luotiin viikonloppuna artsyjen ystävien kanssa aika bueno lautapeli, jonka sääntöjä tuskin muistetaan seuraavan kerran kun sitä haluaisimme pelata. Peli on hieman dissosioiva yhdistelmä lautapeleilyä, juomapelejä ja hahmon rakennusta ja roolipeliä. Meidän pelihahmot aloittavat pelin ihan tyhjinä ja niille kerätään pelilaudalta ominaisuuksia. Yllä oleva illustraatio koskee toisen pelin aikana kehittynyttä Piryoa. Piryon taival voitokkaalle maalilinjalle, eli Roomaan, oli pitkä ja kivinen. Tässä lista ominaisuuksista, jotka Piryo haali kentältä:

  • metrin mittaiset Medusan käärmehiukset juutalaisen rabbin sivukiehkuroilla
  • tatuointi
  • todella hyvä ajantaju, Piryon vietettyä yhden kierroksen ihmishybridihammaspyöränä
  • skitsofrenia
  • rutto
  • kaksi vaarnaa suoraa sydämeen
  • ruutuhyppelyn maailmanmestaruus
  • metri lisäpituutta, tehden hänestä kaksi ja puolimetrisen
  • nyyttärihattu
  • puukko
  • harvinainen jetin karvaksi väitetty karva
  • 4 euron sukka

Piryo menetti naamansa Cthulhulle, joka imi sen pois. Lisäksi hän otti osumaa gladiaattoriareenalla, Kouvostoliitossa sekä vihaiselta ahmalta. Onneksi Piryo oli kuitenkin fakiiri, joten hän kesti kivun hyvin. Mutta Väinämöinen otti Piryolta osumaa Piryon polttaessa tämän tuhkaksi Väinämöisen yrittäessä laulaa hänet suohon.
Piryolla ei myöskään ole takamusta, koska pelissämme sekin on vain lisäosa.


Tässä muuten uusin tatuointini! Otin sen jo kuukausi sitten ja tämä kuva on siltä ajalta, kun kuva oli ihan uusi ja kiiltävä. Mun naama on valkoinen, koska otin kuvan penkkaririennoilta tultuani.

Näin taas viimeyönä ihan mielettömiä halvaantumisunia. Ne on jotain vähän-kuin-unihalvauksia, mutta ei kuitenkaan. Nään unta itsestäni nukkumassa, enkä millään pysty liikuttamaan itseäni, sitten panikoidun ja yritän ihan perkeleellisellä sisulla hakata tiedostavalla egolla tiedostamatonta, mutta mitään ei tapahdu. Liikkumattomia jäseniä vaan kihelmöi. Mikään tunnelma ei kyllä tiivistä ahdistusta niin hyvin kuin nuo hetket. Sitten yleensä saan itseni pitkän työn jälkeen revittyä hereille, joskus herään silleen semisti huutaen, koska niissä unissa en saa myöskään ääntä aikaiseksi, vaikka yritän huutaa.
Mut joo, ahistavia juttuja, mutta ei nuo vaivaa mua niinkään.

Mä oon oikeasti ollut viime aikoina ihan tajuttoman onnellinen. Harvinainen sisustuselementti tässä pääkopassa. Mulla on pitkästä aikaa ollut todella välitetty ja rakastettu olo! Se on hienoa. Oon myös ollut sosiaalisesti ihan todella aktiivinen! Se on mulle jossain määrin todella uutta, mutta se myös tuntuu sellaiselta, mitä oon kaivannutkin. Järjestin mm. viime keskiviikkona pienet pirskeet huushollissani, ja olin niin iloinen niistä kaikista ihmisistä jotka tuli paikalle. Keskiviikkona vielä! En muista milloin olisin ollut niin iloinen. Ja vielä mun ainoa surunaiheeni, joka ei päässyt keskiviikkona paikalle, ex temporesti kutsui mut naistenpäiväkahville torstaina. Viehättävää! Torstaina olin myös teatterissa kahden suosikkiopettajani seurassa ja se oli niin sopivaa. Mulla on myös ollut hirveä teatterihimo viime aikoina, niin oli ihana mennä teatteroitumaan. Olimme katsomassa Ryhmäteatterin Muodonmuutosta. Se ei ollut suosikkiesitykseni loppua lukuun ottamatta, mutta Vesa Vierikko on yksi suosikkiteatteripersoonani, joten en kokenut suuria pettymyksiä. Mulla on teatterien katsomoissa jotenkin tunteellisesti tosi turvallinen olo, ja hirveän usein teattereissa itken — riippuen toki näytöksenlaadusta, mutta se on sellaista tosi uuttavaa sallittua itkua, mikä tekee hyvää.
Anyway, tässä pari kuvaa mun keskiviikkopirskeiden lookista. Musta olisi ihanaa, jos mulla olisi enemmän aikaa näyttää kaurishimoiselta demonilta ja viilettää ulkona aivan naurettavan korkeissa kengissä.

Mulla olis niin paljon nyt intoa tehä kaikkea muuta, kuin yrittää olla skarppina kirjoituspäiviä varten! Ois kiva vääntää kaikkia biisejä, tehdä jotain valokuvaussessioita ja en mä tiedä, vaikka uudelleensuunnitella Eiffel-tornia. Koitan pysyä nahoissani. Täytyis vaihtaa laskimen paristot.


Mun hiukset on aivan hurmaantuneet mun hiustyyleistä! Melkein vielä pysyy päässä.


Luoja paratkoon tätä huoneeni sotkua.

Joo. Päätän tämän turinoinnin nyt epämääräiseen päiväkertomukseen. Heräsin melko myöhään melko stressaantuneena edellisestä yöstä. Oon sekalaisesti istunut pöydän ääreen aikomuksena tehdä jotain oikeaa. Kävin kaupassa, mulla ei ollut mitään aavistusta mitä oikeasti olisin tarvinnut, mut ostin konferenssipäärynöitä. Oon kattonut tänään taas niin paljon liikaa Bob's Burgersia, josta oon jo nähnyt jok'ikisen jakson. Kirjoitin kirjetoverille kirjeen, joka oli ihan sika oleellista. Oon tuijotellut puhelinta joka neljäs minuutti, mikä on suuri pahe. Oon laskenut matikkaa ehkä neljän tehtävän verran oikeasti. Nyt oon loopannut jotain 20 kertaa IAMX:n Simple Girliä. Aina välillä tulee näitä hetkiä...
Tässä vielä kaksi piirustusta viime ajoilta. Tuntuu, etten ikinä pääse siihen piirtoflow'hun joka oli silloin syksyllä. Ylempi on uudesta tuttavuudesta/ystävyydestä, joka on harvinaisen inspiroiva ja kuvauksellinen ja sanalla sanoen tyylikäs. Alempana omakuva minusta tupakalla pakkasauringossa vuohien ruokinnan jälkeen.



 - NemoRosa | Kommentoi
 1  2  3  4  5  6  7  8  9  10  11  12  13  14  15  > >> 



RSS

©2018 Rusettiluistin - suntuubi.com