Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Godfather Font

 1  2  3  4  5  6  7  8  9  10  11  12  13  14  15  > >> 
❛voinko jo olla ylioppilas❜
26.03.2018 18:07 | NemoRosa

On kyllä ihan tuskastuttava blogaajaolo. Julkisilla paikoilla koneen kanssa istuskelu on mulle ihan vierasta. Pääsin just päivän kohokohtapäätepisteeseen, istuessani röökin tunkkaiseen Merimies Pubiin puolen litran bissen kanssa. Oon pyhittänyt tän viikon rappiolle.
Pääsinpähän tänään yo-kokeista. Mä aijon nyt siunata itseni ylioppilaaksi, koska oon saanut ihan vitusti tarpeekseni. Paitsi HALT! Kemian kurssi puuttuu, mut palaveeraan siitä maikan kanssa huomenna. Kyllä se tuosta järjestyy.
Koulu on mulle kyllä semmonen juttu. Huomasin tuossa matikan yo-kokeeseen valmistautuessani — tai ehkä ennemmin valmistautumatta jättäessäni — miten pahasti oikeasti reagoin kouluun. Vaikka toki minä sertifioituna psykologina tajusin sitten, että tää matikan yo-koe merkitsee mulle muutakin, kun pelkkää matikan yo:ta. Mulla on pörrännyt niin paljon kaikkee settiä mielessä, että haluun vaan oksentaa tän sekamelskan ulos.
Matikasta on tullut mulle joku stressin ja hylätyksi tulemisen kulmakivi, ehkä siksi, että en voi niissä tehdä vastauksiani valideiksi jotenkin vääntämällä sanoja ja muuta. Matikan kokeista oon koko lukion ajan ollut kaikista pahiten stressaantunut, varmaan siksi, että muhun iskee jonkin tason täydellisyyshakuisuus, ja tiiän, että matikassa voin oikeasti olla täydellinen, jos vaan pänttään kaikki kaavat ja skenaariot. Tieto on siinä tosi mekaanista ja rajattua, toisin kuin vaikka jossain äidinkielessä, jossa tarvitsee luovuutta. Kyllä matikassakin tarvitaan jonkinlaista luovuutta, mutta se menee kai enemmän logiikan piikkiin. No, tänään en ollut matikassa täydellinen, ja se on ihan ok. Mä tajusin matikkaa päntätessäni, että mä en helvetti oikeasti pidäkään siitä. Se on siistiä, kun hoksaa jonkun ratkaisun, mutta se on sellanen hetkellinen piikki. En mä hirveän pitkään biletä sitä, että saan jonkun älypelin ratkaistua — niin on tehnyt moni muukin.
No joo, lässynlää. En tykkää kaikista jutuista. Yllätys. En mä ihan tiedä mihin symbolismiin tässä pitäisi psykoanalysoidessani kääntyä, mutta kaipa mä oon ton viimeisen yo-kokeen, eli matikan takia vähän vitun kauhuissani siitä, että pääsen oikeasti tuosta lukiosta pois ja mulla on mahdollisuuksia lähtee menee. Ylihuomiseen mennessä pitää klikkailla itsensä joihinkin yliopiston hakuihin. Mulla ei oo pääsykoekirjojakaan vielä, mut koitan hoitaa ne tällä viikolla kaiken tän rappion ja hajoamisen ohella.
Mun on myös oikeasti aivan vitun turha inistä jostain matikan yo:sta. Tää päivä oli täydellinen häviämissämpylä, josta ymmärsin, että mulla ei oo hätää. Ennen matikan koetta rupattelin Ihanan Psykologian Opettajani kanssa kevään psykologian kokeesta. Mä kirjoitin psykologian siis syksyllä, ja opettaja vieläkin kehui mun vastauksia ja selitteli vähän, että oli ollut vähän haastavat kysymykset tänä keväänä. Juteltiin opiskelutaktiikoista ja kaikesta, ja mun pitäis nyt lainata mun psykologian muistiinpanoja sille opelle! Se on musta hauskaa, koska tietyissä aiheissa mulla on melkein paremmat muistiinpanot kun meidän opettajalla. Ennen kun ehin livistää koko koetilanteesta, mun ryhmänohjaaja/äidinkielen opettaja pysäytti mut käytävällä, ja tosi tuiman vakavana oli ihan että ootko ehtinyt kuulla alustavista äikän esseekokeen pisteistä. Olin vaan että en oo vielä ehtinyt ja että miksi tää kuulostaa niin vakavalta. Viehättävä äidinkielitäti supisi hengen alta vaan että kuusikymmentä pistettä, me ollaan kaikki äikän opettajat luettu sitä ihan kyynel silmässä ekasta virkkeestä lähtien ja me niin toivotaan että se tulee kuutenakymmenenä pisteenä myös takaisin. Olin ihan että oho!! Luova taiteilijuus on ihan perseestä, koska itsekritiikki on läsnä ihan ärsyttämiseen asti, koska mähän olin ihan perseen vittuuntunut siitä koko esseestä ja olin silleen että nyt meni huti ja ohi ja kaikkea. Mut joo, oon hitsin iloinen. Ja tää on musta siistiä siinä, kun tekee jotain ihan omaa ja saa hyvää palautetta. Koska nää jutut parantaa mun eksistenssiä niin vitust. Äikkätädit ei kyllä taida olla yhtä arvostavia tän mun lainausmerkkien laiminlyömisen suhteen.
On kyllä vähän sellanen fiilis, että mitä vittua nyt. Muutokset ahistaa. Koitan nyt ottaa iisisti, ottamalla mahdollisimman epäiisisti tän viikon. Alan kohta suunnitteleen kaikkee ihan naurettavaa ja tylsää tuleville päiville, koitan keksiä jotain teemoja, joiden mukaan voin elää elämääni tulevina päivinä. Toivottavasti mun kaverit lähtee messiin. Nyt on mielen päällä Freud-tiistai, huoratorstai ja Jeesus-perjantai hautuumaalla. Kaikkee tyhmää. Voisin joku päivä puhua tunteista.


 - NemoRosa | Kommentit (2)Kommentoi



❛nolla asiaa❜
20.03.2018 14:11 | NemoRosa

Kai mä oon edelleen ihan arvostettava älykäs ihminen vaikken menestyisikään matikan kirjoituksissa? Tiedän, ettei mitkään keinotekoiset testit oikeasti mittaa mun älykkyyttä, mutta sitten itsekurin kannalta ajattelen, että jos kerta olen niin viisas, niin miksen vaan panosta niissä testeissä. Ei tarttisi selitellä itselleen. Mutta toisaalta just se selittelyviisaus on sitä jotain tiettyä realistista älykkyyttä. En tiedä. Pitkä intro sille, etten yksinkertaisesti enää oikeastaan jaksa.
Sain päähäni pienen ajatuksen, että haluaisin lähteä Skotlantiin yliopistoon. Tää voi olla pieni päähänpilkahdus, joka kääntyy tosi pian ihan unohdetuksi, mutta toisaalta tää voi myös olla joku kipinä johonkin. Haluun ainakin perehtyä, minkälaiset realistiset mahdollisuudet mulla oikeasti olis toteuttaa tätä. Yks realistinen suunnitelma ainakin on se, että voin vaan vallata jonkun vanhan linnan itselleni ja opiskella sieltä käsin. Tunnetteko realismin?
En oo hirveen kiinteästi keskittynyt musiikkiin viime aikoina, tartten vaan jatkuvasti jotain taustamelua, etten joudu kuuntelemaan tyhjyyttä. Oon nyt viime aikoina pistänyt soimaan Beatlesiä. Mulle Beatles on jotenkin tosi rupista musiikkia, mut se toisinaan kruunaa tilanteen kuin tilanteen. Musiikkiin keskittymättömyydestä puheen ollen, tässä muutamia musiikkihuomioita. The Curesta on tullut mulle tosi tärkeä bändi tosi äkkiä. En ees osaa sanoa, mutta mun päälle laskeutuu joku erilaisuus Curen viisujen myötä. Dance Gavin Dance on mulle edelleen super-rakas bändi, vaikka Ode dissaakin sitä. Cursiven The Ugly Organ on ehdottomasti paras albumi kokonaisuutena. Lords of the New Churchin Method to Our Madness on kyllä vahvalla kakkossijalla. Mä en oo kertonut kellekään mun oikeaa suosikkibändiä. Mä en usko sellaiseen mentaliteettiin, että joku musiikki olisi liian hyvää joihinkin tilanteisiin, mut mun suosikkibändi on just tuolla tapaa pyhä. Se ei oo mitään taustamelua. Ghostin biisit koskettaa mua sillä levelillä, jolla uskoisin jonkun megahelluntailaisen koskettuvan jostain ylistysvirsistä. Have A Nice Lifen Bloodhail on paras kappale maailmassa. Ei jaettuja sijoja, edes suosikkibändiläisteni kanssa. En innostunut IAMX:n uusimmasta albumista, mikä harmittaa, koska damn I love Chris. Mä aina välillä vaivun sellaiseen looppiin, jossa kuuntelen J. Karjalaisen Veristä miestä aina uudestaan ja uudestaan.
Mä oon nyt hirveän tottunut elämään silleen, että voin hyvin, mutta musta tuntuu, että jutut on taas muuttumassa. Muutun entistä väsyneemmäksi ja se näkyy psyykkisen lisäksi myös fyysisessä. En oo pitkään aikaan jaksanut laittaa mitään oikeeta ruokaa. Aloin uuteen kotiin muutettuani keräämään vähän vitsillä röökiaskikokoelmaa mun ilmoitustaululle, mutta nyt kun katon sitä ilmoitustaulua, olis jo syytä olla huolissaan. Eli joo, täytyis aktivoitua. Pitäis oksentaa jotain ajatuksia päästä. Nytkin pitäs vaan muuttua robotiksi ja opiskella ja hoitaa juttuja. Mut tää nyt on tätä. Joku postaus takaperin musta oltiin jo vähän huolissaan mun tekstien perusteella, mut haluisin muistuttaa, että oon oikeasti ok.
Löysin isän kirjahyllystä Paul Tillichin saarnakokoelman "The Eternal Now". Jostain syystä tuon kirjan otsikkokin teki muhun tosi ison vaikutuksen. Eka kappale kirjassa käsittelee yksinäisyyttä ja menin siitä jotenkin aika palasiksi. Silleen hyvällä tavalla. Että voin järjestellä nää palaset uudelleen. Tillich on myös nimenomaan teologi, niin tuossa kirjassa vilkkuu jos jonkin verran noita kristillisiä vertauskuvia, mut oon tottunut niihin. Joku aika sitten mä myös onnistuin liikuttumaan vitun Jeesus Kristuksesta. Oon semisti dissosioitunut uskosta, mutta jos Nasaretius-boin irrottaa tästä kristinuskon saastasta, niin onhan se kaunis tarina. Ja tarinana sitä arvostankin. Muistakaa traditio poijjaat.
Kaikenmaailman esseekokeiden takia oon myös mennyt useana iltana nukkumaan Cioranin aforismikokoelman "The Trouble With Being Born" kanssa nukkumaan. "Walking in a forest between two hedges of ferns — that is a triumph. What are ovations and applause beside it?" TTWBB on mun elämäni kirja. Välillä surettaa se, että paras ystäväni on vanha masentunut mies joka kuoli kolme vuotta ennen syntymääni, mutta koska hän jätti mulle niin osuvia kirjoja, voin vaan keskittyä tähän kummallisen epätasapainoiseen jäätyneeseen ihmissuhteeseen. Cioran sanoo kirjoissaan myös ihan vitun brutaaleja asioita. Musta se on ihailtavaa, miten joku arvostettu julkaistu filosofi voi sanoa jotain näin raakoja juttuja: "Sometimes I wish I were a cannibal—less for the pleasure of eating someone than for the pleasure of vomiting him." "If I followed my natural inclination, I should blow up the world. And it is because I lack the courage to follow it that, out of penitence, I try to stupefy myself with the company of those who have found peace."

Yllä kuva minusta ja uudesta tuttavuudesta. Oon hiukan hämmentynyt hänestä, mutta samalla myös tosi iloinen. On tosi siistiä, kun joku yhtäkkiä kutsuu mua paikkoihin ja suunnittelee mun kanssa juttuja. Harmi, että on kiire. Kyseessä myös elämäni kolmas ihminen, jonka asunnosta oon ottanut salakuvia. Kaksi ensimmäistä asunnonsalakuvauskeikkaa koski sukulaisiani, joiden koteja kuvasin ihan vaan taivastelun vuoksi (mulla on Erittäin Suuria Erimielisyyksiä sukulaisteni sisustusnäkemysten kanssa), mutta tässä tapauksessa otin salakuvan siksi, että olin varma, etten uskoisi ikonimuistiani hetkeäkään ilman konkreettista todistusaineistoa. Muistakaa lapset, muistiin ei voi luottaa.
Oon huolissani muististani. (Kirjoitin aluksi olevani "huolissani kuististani" ja pysähdyin hetkeksi vain miettimään viehättävää skenaariota, jossa henkilö A on huolissaan kuististaan.) Ja tarkkaavaisuudestani. Oon hukannut viime aikoina niin monia asioita, että olen kierinyt ahdistuksessa sen vuoksi. Ruotsin kirjoituksiin kertaaminen kaatui Grammatikin katoamiseen. Grammatikin, jonka myöhemmin illalla löysin peittoon kääriytyneenä, vaikka olin kääntänyt sänkynikin kahteen otteeseen nurin. Eilen kadotin hetkeksi pakastepizzan juuri ennen kuin olin laittamassa sitä uuniin. Kaikkee tällaista vittumaista epämukavaa inhottavaa. Niin paljon manaamista, joka johtuu siitä, että kadotan objektin minuutissa.
Haluaisin luoda juttuja. Mulla on biisisuunnitelmia, mutta niiden kanssa en saa mitään aikaiseksi. Haluaisin työstää niitä joidenkin kanssa, mutten kehtaa antaa ääninäytteitä lopulta. Olis mukava piirtää enemmän, mutta sekin koituu ihan sairaaksi urakaksi toisinaan. Toissa päivänä piirsin omakuvan, johon oon tyytyväinen. Haluisin enemmän tuollaisia hetkiä.
Sain äidinkielen opettajalta kysymyksiä herättävän viestin, jossa hän pyysi pistämään jonkinmoisen listan tietokirjoista, joita oon lukenut viime aikoina. Ei kuulemma voinut kertoa, mihin hän niitä otsikoita tarvitsee. Samassa viestissä oli pieni post scriptum, jossa hän sanoi yo-esseetäni upeaksi. En usko hetkeäkään. Se ei ollut mun päivä silloin. Mutta kuulen toki myöhemmin mielelläni palautetta. Kirjoitin esseeni tehtävänannosta "Pohdi, onko joskus oikein rikkoa lakia." Otin itselleni liian monimutkaisen lähestymiskannan, en usko että sain viestiäni ilmaistuksi.
Kello on nyt kolme, ja oon laskenut ehkä kaksi raja-arvoa tänään. Nyt kun ehti olla Cioranista puhe, niin pistän tähän yhden tärkeimmistä aforismeista, jonka oon hältä lukenut: "We should repeat to ourselves, every day: I am one of the billions dragging himself across the earth's surface. One, and no more. This banality justifies any conclusion, any behavior or action: debauchery, chastity, suicide, work, crime, sloth, or rebellion. . . . Whence it follows that each man is right to do what he does."


Dramatized self-portrait of me turning into a unicorn


 - NemoRosa | Kommentoi



❛unihiekka-allergia❜
13.03.2018 19:02 | NemoRosa

 
Väsynyt rikkisilmä, nukkumatti sirottelee silmilleni unihiekkaa, jolle olen vakavasti allerginen.

Olen saanut aivan maailmanluokan tarpeekseni geometriasta. Oon tällä hetkellä yo-kirjoitusten keskellä. Haluan anarkiaa ja epäjärjestystä, mutta haluan myös ylioppilaaksi. Neljä vuotta lukiossa alkaa tehdä tekojaan, oon saanut jo ihan tarpeekseni. Kirjotusjärjestelmästäkin oon kyllä saanut tarpeekseni, koska mikään aamuinen steriili kuusituntinen kylmässä salissa merkitsemättömien muovirasioiden kanssa ei kuvasta taitojani kirjoittajana.
Kirjoitan nyt mielelläni jostain muusta. Oon kamalan iloinen, että niin harva ihminen edes tietää tien tänne blogiini.

Luotiin viikonloppuna artsyjen ystävien kanssa aika bueno lautapeli, jonka sääntöjä tuskin muistetaan seuraavan kerran kun sitä haluaisimme pelata. Peli on hieman dissosioiva yhdistelmä lautapeleilyä, juomapelejä ja hahmon rakennusta ja roolipeliä. Meidän pelihahmot aloittavat pelin ihan tyhjinä ja niille kerätään pelilaudalta ominaisuuksia. Yllä oleva illustraatio koskee toisen pelin aikana kehittynyttä Piryoa. Piryon taival voitokkaalle maalilinjalle, eli Roomaan, oli pitkä ja kivinen. Tässä lista ominaisuuksista, jotka Piryo haali kentältä:

  • metrin mittaiset Medusan käärmehiukset juutalaisen rabbin sivukiehkuroilla
  • tatuointi
  • todella hyvä ajantaju, Piryon vietettyä yhden kierroksen ihmishybridihammaspyöränä
  • skitsofrenia
  • rutto
  • kaksi vaarnaa suoraa sydämeen
  • ruutuhyppelyn maailmanmestaruus
  • metri lisäpituutta, tehden hänestä kaksi ja puolimetrisen
  • nyyttärihattu
  • puukko
  • harvinainen jetin karvaksi väitetty karva
  • 4 euron sukka

Piryo menetti naamansa Cthulhulle, joka imi sen pois. Lisäksi hän otti osumaa gladiaattoriareenalla, Kouvostoliitossa sekä vihaiselta ahmalta. Onneksi Piryo oli kuitenkin fakiiri, joten hän kesti kivun hyvin. Mutta Väinämöinen otti Piryolta osumaa Piryon polttaessa tämän tuhkaksi Väinämöisen yrittäessä laulaa hänet suohon.
Piryolla ei myöskään ole takamusta, koska pelissämme sekin on vain lisäosa.


Tässä muuten uusin tatuointini! Otin sen jo kuukausi sitten ja tämä kuva on siltä ajalta, kun kuva oli ihan uusi ja kiiltävä. Mun naama on valkoinen, koska otin kuvan penkkaririennoilta tultuani.

Näin taas viimeyönä ihan mielettömiä halvaantumisunia. Ne on jotain vähän-kuin-unihalvauksia, mutta ei kuitenkaan. Nään unta itsestäni nukkumassa, enkä millään pysty liikuttamaan itseäni, sitten panikoidun ja yritän ihan perkeleellisellä sisulla hakata tiedostavalla egolla tiedostamatonta, mutta mitään ei tapahdu. Liikkumattomia jäseniä vaan kihelmöi. Mikään tunnelma ei kyllä tiivistä ahdistusta niin hyvin kuin nuo hetket. Sitten yleensä saan itseni pitkän työn jälkeen revittyä hereille, joskus herään silleen semisti huutaen, koska niissä unissa en saa myöskään ääntä aikaiseksi, vaikka yritän huutaa.
Mut joo, ahistavia juttuja, mutta ei nuo vaivaa mua niinkään.

Mä oon oikeasti ollut viime aikoina ihan tajuttoman onnellinen. Harvinainen sisustuselementti tässä pääkopassa. Mulla on pitkästä aikaa ollut todella välitetty ja rakastettu olo! Se on hienoa. Oon myös ollut sosiaalisesti ihan todella aktiivinen! Se on mulle jossain määrin todella uutta, mutta se myös tuntuu sellaiselta, mitä oon kaivannutkin. Järjestin mm. viime keskiviikkona pienet pirskeet huushollissani, ja olin niin iloinen niistä kaikista ihmisistä jotka tuli paikalle. Keskiviikkona vielä! En muista milloin olisin ollut niin iloinen. Ja vielä mun ainoa surunaiheeni, joka ei päässyt keskiviikkona paikalle, ex temporesti kutsui mut naistenpäiväkahville torstaina. Viehättävää! Torstaina olin myös teatterissa kahden suosikkiopettajani seurassa ja se oli niin sopivaa. Mulla on myös ollut hirveä teatterihimo viime aikoina, niin oli ihana mennä teatteroitumaan. Olimme katsomassa Ryhmäteatterin Muodonmuutosta. Se ei ollut suosikkiesitykseni loppua lukuun ottamatta, mutta Vesa Vierikko on yksi suosikkiteatteripersoonani, joten en kokenut suuria pettymyksiä. Mulla on teatterien katsomoissa jotenkin tunteellisesti tosi turvallinen olo, ja hirveän usein teattereissa itken — riippuen toki näytöksenlaadusta, mutta se on sellaista tosi uuttavaa sallittua itkua, mikä tekee hyvää.
Anyway, tässä pari kuvaa mun keskiviikkopirskeiden lookista. Musta olisi ihanaa, jos mulla olisi enemmän aikaa näyttää kaurishimoiselta demonilta ja viilettää ulkona aivan naurettavan korkeissa kengissä.

Mulla olis niin paljon nyt intoa tehä kaikkea muuta, kuin yrittää olla skarppina kirjoituspäiviä varten! Ois kiva vääntää kaikkia biisejä, tehdä jotain valokuvaussessioita ja en mä tiedä, vaikka uudelleensuunnitella Eiffel-tornia. Koitan pysyä nahoissani. Täytyis vaihtaa laskimen paristot.


Mun hiukset on aivan hurmaantuneet mun hiustyyleistä! Melkein vielä pysyy päässä.


Luoja paratkoon tätä huoneeni sotkua.

Joo. Päätän tämän turinoinnin nyt epämääräiseen päiväkertomukseen. Heräsin melko myöhään melko stressaantuneena edellisestä yöstä. Oon sekalaisesti istunut pöydän ääreen aikomuksena tehdä jotain oikeaa. Kävin kaupassa, mulla ei ollut mitään aavistusta mitä oikeasti olisin tarvinnut, mut ostin konferenssipäärynöitä. Oon kattonut tänään taas niin paljon liikaa Bob's Burgersia, josta oon jo nähnyt jok'ikisen jakson. Kirjoitin kirjetoverille kirjeen, joka oli ihan sika oleellista. Oon tuijotellut puhelinta joka neljäs minuutti, mikä on suuri pahe. Oon laskenut matikkaa ehkä neljän tehtävän verran oikeasti. Nyt oon loopannut jotain 20 kertaa IAMX:n Simple Girliä. Aina välillä tulee näitä hetkiä...
Tässä vielä kaksi piirustusta viime ajoilta. Tuntuu, etten ikinä pääse siihen piirtoflow'hun joka oli silloin syksyllä. Ylempi on uudesta tuttavuudesta/ystävyydestä, joka on harvinaisen inspiroiva ja kuvauksellinen ja sanalla sanoen tyylikäs. Alempana omakuva minusta tupakalla pakkasauringossa vuohien ruokinnan jälkeen.



 - NemoRosa | Kommentoi



❛whipped cream i'll turn you into whipped — cream❜
31.01.2018 17:19 | NemoRosa

Nyt on se hetki opiskelu-urallani, että välttelen kaikkea mahdollista opiskeluun liittyvää niin viimeiseen asti kuin mahdollista. Oon aina ollut sellainen hyvä oppilas, siksi onkin niin kiva, että tämä mentaliteetti iskee tässä Tärkeiden Yo-Kirjoitusten kynnyksellä. Ei oikeasti kiinnosta, mutta sit kun epäonnistuu niin kyllähän se sitten. Ei mulla silleen hätää ole, matikkaa kun jaksaisi. Oon oikeasti ihan pätevä matikassa, mutta siitä on niin pitkä aika kun olin pätevä ja motivoitunut siinä, että nyt on vähän koomainen muumio-olo.
Muumioista puheen ollen, meillä oli veljeni kanssa mieletön arkeologiseikkailu viikonloppuna. Sanottakoon, että natsit ja britit ottivat yhteen, oli murhia, kansannousuja, rankkasateita sekä faaraon kirouksia. Miettikäähän sitä.


Tältä näyttää mehiläisvahasätkä, jos olette koskaan miettineet.

Unohdin ensimmäistä kertaa palauttaa kirjaston kirjan ajoissa. Se oli melkoinen isku minuudelleni. Kyseessä inhottava kemian kirja, jota oikeasti tarvitsisin vielä, koska kemian kurssi edelleen suorittamatta. Mä olin myös ihan omantunnon tuskissani ja kauhulla odotin, että mitähän joudun nyt maksamaan kun kirja myöhästyi — odotin jotain ihan hulluja kustannuksia, koska mä ajattelen, että eräpäiviä täytyy kunnioittaen noudattaa. Mutta joo, 0,20 euroa. 20 senttiä. Eräpäiväisku ei tunnu enää yhtään niin pahalta.

Haluaisin järjestää koko ajan juhlia! Teemabileet on ainoo asia missä haluaisin olla elossa nykyään. Ja kuulkaa siis, oikeasti, miksi järjestää juhlia, missä ei ole pukukoodia. Pukukoodi on paras asia, koska se tiivistää sitä porukkaa heti ja tekee siitä silleen yhtenäisen ja kiinnostavan kokonaisuuden. Mulla on tosi paljon ideoita ja asusteita, joita haluaisin hyödyntää. Kun olis vielä aikaa ja helvetisti rahaa. No okei, ei sitä rahaa niin helvetisti tarvitse. Bileet saa pystyyn pienelläkin budjetilla.
Pieni budjetti ei kyllä meinaa kuulua elämäntapoihini nykyään. On ihan järkyttävää, miten maanisen materialismi manian oon itselleni taas kehittänyt. Kun oon levoton/tylsistynyt/ahdistunut, niin muhun iskee kulutushimo. Oon ostellut niin paljon vaatteita, että oikeasti vähän hävettää. Tää on just tätä kulutuskulttuuripaskaa, mistä tulee epämukava olo. Ei oo kovin hyvä-ihminen -olotila! Mutta materia täyttää eksistentiaalista tyhjiötä. Lääkärin määräys.

Tähän taas loppui setit. Oon huono syventymään nykyisin. Oon koittanut kirjottaa kirjeitä, ja niistäkin on tullu vaan jotain parisivusia. Mut lukijakunta ehkä kiittää, en mä tiedä onko mulla mitään oikeaa sanottavaa. Kärsin edelleen jostain luovasta kriisistä! Monta rautaa tulessa ja aivoissa vallitsee joku hullu hektisyys. Pitää koko ajan hypätä seuraavaan juttuun ja saada edellinen mahdollisimman äkkiä valmiiksi. Nyt oon tehny paria tilaustyötä, ja niiden tekeminen on kyllä melko Veikeää Helvettiä, koska itsekriittisyys pääsee ihan täyteen kukkaansa siinä, kun tekee toiselle jotain. Mikään ei näytä tarpeeksi hyvältä, vaikka en mä nyt tee tilauksesta juttuja kellekään ihmisperseelle, että kyllä oikeasti monikin asia mitä oon vääntänyt varmaan kelpaisi. Mutta ei kelpaa mulle!
Nyt oon puikkelehtinut proosan, lyriikan, piirrosten ja tosi passiivisesti maalausten välillä. Kävin tänään ostamassa tärpättiä, että voisin tarttua öljyväreihin, mutta se jää nähtäväksi tapahtuuko sitä ikinä. Tänään istuin taas pianon ääreen ja äänitin jotain ihan karseeta skeidaa. En oikeasti edes jaksanut soittaa pianoa, halusin vaan ne soinnut ulos, mikä johti tähän että vaan hakkaan koskettimia.

Tuo kuva tossa taustalla on lähikuva mun ihosta. Eikö ookin oksettavaa?! Ihon toimintahäiriöt laskee elämismotivaatiota ihan julmetusti.

Jään nyt laulamaan lelupojista ja kirjoittamaan jotain enkun esseitä. Toivottavasti.


 - NemoRosa | Kommentoi



❛kaikki raivo kotiin ja ihokerrostumia❜
23.01.2018 22:57 | NemoRosa

En oikeestaan yhtään haluaisi kuunnella tätä Interpolia, mutta tällä solistilla on ihan pirun hypnoottinen ääni, joka jää jyskyttämään mun päähän. Perkele! Toisaalta tekee kai ihan hyvää kuunnella jotain uutta, koska oon just nyt ihan jumahtanut vanhoihin soittolistoihin. Tosin tässä Interpolissa on jotenkin sellainen ysiluokka viba, että en oo ihan varma onko tää hyväksi.
Tylsyyteen kuoleminen on mun mielestä erittäin varteenotettava ja todellinen kuolinsyy. Tai siis mua ei ahdista tai vituta mikään niin paljoa kuin tylsyys! Yksi kaveri selitti joskus, että tylsyys on oikeasti hyväksi, koska silloin aivot ja keho on lepotilassa, koska psykofyysisesti tylsyys voidaan tulkita turvallisuuden tunteeksi: kaikki on niin vitun hyvin, että ei tarvitse kokea mitään. Ei oikeasti mitään hajua mistä se kaveri oli tuon saanut kuulla, eli lähdekritiikkiä on vaikea osoittaa, mutta kritiikkiä on. Koska siis paskan vitut, tylsyydessä koen just pahimmat elämän vaakalaudalle asettamiset, koska jos on näin vitun tylsää, niin millä vitulla on väliä.
Näillä puheilla, mulla on ollut tässä pari päivää todella tylsää.

Mutta vain pari päivää! Ylhäällä yksi esimerkki viehättävästä joululomamuistosta — kun tavattiin Onoliitin kanssa Monoliitin ystäviä haluttiin tehdä niihin hyvä ensivaikutelma. Onoliitilla oli päällä kuumottava leather-face-nose-bleed -maski ja mä roiskin naamani tekoverellä, jota ostettiin askartelukaupasta. Askartelukaupat on tosi hyviä! Ostettiin sieltä myös ihan kouristelevissa lapsuusnostalgioissa mehiläisvahalevy. Koitettiin kääriä siitä mehiläisvaharöökejä, joista tuli kyllä yksi performanssin kappale, mutta kuten jo etukäteen tiedettiin, niitä ei voinut polttaa. Mutta ne on harvinaisen esteettisiä!
Tuolta illalta sain myös tärkeää empiiristä tietoa tekoveren käytön eduista:
1) Jos kanssajuhlijille ilmenee, että tekoveri on siirappipohjaista, niiltä saa enenevissä määrin poskipusuja
2) Tahmeaan tekovereen voi kiinnittää illan aikaisia tärkeitä objekteja, kuten esim. sätkiä

Jos jaksaisin olla omakohtaisesti motivoitunut ja aktiivinen, mulla olisi kaikki varmaan oikeasti ihan todella hirveän hyvin! Oon onneksi jaksanut edes piirrellä viime aikoina. Viime viikolla jatkoin vähän yhtä maalausta, mutta hitto vie, kun en sen jälkeen ole taaskaan ehtinyt tarttua siveltimeen. Mulla ois vaikka mitä omia projekteja, mutta oon niin kuin jossain Eriksonin luomis-lamaannus -kriisissä (jonka pitäis iskeä vasta keski-iässä!!). Koulua ennen ylioppilaskirjoituksia on jäljellä harvinaislaatuisen hieman, minkä takia edessä onkin kaikkea kivaa rästipaskaa. Kemia on ihan mieletön kompastuskivi, tai niin kuin helvetti että voi kiinnostaakin joku asia niin vähäsen. Enkun kursseja on vielä kaksi rästissä, mutta ne saan onneksi kasaan pääasiassa kirjoittamalla. Oon koittanut tehdä enkun kirjoitustehtävistä mulle mieluisia tekemällä luovia ratkaisuja kirjoituspuuhissa. Yks mun suosikki oli "mainos lähiöstä", jossa kirjoitin keksimästäni Ghouldenvillestä. Ja siis hitto, tuli keksittyä niin hyvä lähiö, että haluaisin itsekin asua siellä. Tässä parhaita juttuja Ghouldenvillestä:

1) 1800-luvun tervatalot, jotka ovat jatkuvassa muutoksessa. Taloihin ilmestyy ja niistä katoaa huoneita solkenaan.
2) Lasten koulukuljetus, joka tapahtuu joko yllättävän aktiivisilla ruumisautoilla ("Ruumisauto on vain taksi kuolleille — ja lapsille täällä Ghouldenvillessä!") tai hylkäämällä lapset aamuisin tienpientareille, mistä korppikotkat lapsia napsivat ja saattavat lennättää koululle asti.
3) Htsgmebsd metsä
4) Koirapuiston susiongelma
5) Kirjaston vapaasti vuokrattavat rituaalihuoneet
6) Ruokakauppa, josta saa pelkästään luumuja
7) Saksalainen siirtokunta
8) Valtaisa musiikkifestivaali Ghoulfest, johon tulee ihmisiä ympäri maata kuuntelemaan hiljaisuutta.
9) 15-17 taloa saksalaisen siirtokunnan vieressä, joissa asuu ihmisenkokoisia hämähäkkejä.
10) Alueella vallitseva uskonnollinen suuntaus ghostismi, jonka puitteissa pidetään messuja valtavassa katedraalissa joka perjantai ("As our lord Papa Emeritus has said: 'Come together, together as one / Come together for Lucifer's Son'"), sekä kirkon järjestämät kurssit hengellisestä masokismista sekä 101 -kurssi "Kuinka Uhrata Lapsesi Satuttamatta Tätä Oikeasti".

Mä oon välillä ihan ymmälläni siitä, että oon oikeasti käyttänyt jotain tuholaismyrkkyä mun yksinäisyyteen. Runollinen ja vaikea tapa todeta, että en ole enää niin paljoa yksin. Eksistentiaalisesta näkökulmasta tulen aina olemaan yksin, dasein. Mutta jossain määrin on vähemmän iltoja, joina ei ole mitään kosketuspintaa ympäröivään sosiaaliseen maailmaan. Vau, kun luen mitä kirjoitan, en kyllä toisaalta ihmettele, että olen niin paljon yksin.
Alkaa kuumotella pääkaupungista muuttaminen. Oon haaveillut tosi kovasti siitä hetkestä, kun pinkaisen pois täältä, mutta nyt alan vihdoinkin verkostoutumaan tänne ja pelkäilen sitä, että tekee kipeää repiä ne rihmat lähtiessä. Vaikka ei se nyt ole niiden irti repimistä, mutta niiden passivoimista, koska useamman sadan kilometrin päästä ei silleen tuosta vain lähdetä takaisin tänne. Etenkin kun matkustaminen maksaa. Mutta koitan myös julmasti ajatella, että mua pidättelee täällä kuitenkin vain ihmiset. Ja nää ihmiset ei voi aina olla mulle läsnä, niin paska juttu olla pelkästään niistä riippuvaisia. Opiskelu täällä suunnalla ei nimittäin viehätä minua, ja yliopistoon kuitenkin haluan. Ja tärkeät ihmiset pysyy kyllä elämässä, vaikka etäisyyttä tulisikin. Se on tullut todettua jo vuosikymmen sitten.
Taisin myös saada uuden kirjekaverin vuoden alussa, mikä tuntuu ihan helvetinvitun mahtavalta! Rakastan kirjeitä, toivon että useampikin muistaisi rakastaa niitä! Oikeesti tyypit, edes harkitkaa kirjeiden lähettelyä, jos keksitte siihen sopivaa populaa ympäriltänne.

Mulla oli ihan sairas ihottumakausi tuossa pari viikkoa. Ihan helvetin tuskastuttavaa. Puhutaan tosi paljon siitä, että ei viihdy omassa kehossaan, omassa ihossaan, silleen kuvainnollisesti. Se on niin nätti metafora sanoa, etten viihdy nahoissani, mutta hyvä luoja mitä vitun paskaa se on, kun ei kirjaimellisesti viihdy ihossaan. Mun naama oli turvonnut naamari ja joku paitakin käsivarsien päällä kirveli. Onneksi joku voikukkauute kai pelasti, tai sitten tää kausi alkaa muuten vihdoinkin hälvetä. Tosin tänään oon hinkannut naamatauluani taas paljon, ja kuumottelen että tää sama kierros uusiutuu. En jaksa!! Enkä tiedä kuinka monta ihokerrosta multa edes voi pudota, kunnes oon jo vaan luuranko, jossa on pari lihasta ja ihraa.
Oon kyllä huono naamani kanssa, oon sellainen kiusallinen puhuja, että alan aina räpeltämään naamaani puhuessani. Kuinkahan ärsyttävää se on puhua sellaiselle tyypille joka puhuessaan kiemurtelee oman naamansa ympärillä ja nipistelee nenäsiltoja?
Tänään piti lukea ruotsia lujasti, mutta alan kai pikkuhiljaa luovuttaa ruotsin suhteen. Ei musta kai koskaan tule ruotsalaista villapaitaisää (vaikka tavoite on aina ollut norjalainen villapaitaisä, mutta oon aatellut ruotsinkieltä sellaisena porttihuumeena tuohon tavoitteeseen).
Kiroilen nykyään paljon! Harmi, että se puhkeaa myös kirjoitettuun sanaan. Koitan kirjoittaa puhtaammin.


 - NemoRosa | Kommentoi
 1  2  3  4  5  6  7  8  9  10  11  12  13  14  15  > >> 



RSS

©2018 Rusettiluistin - suntuubi.com