Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Godfather Font

 1  2  3  4  5  6  7  8  9  10  11  12  13  14  15  > >> 
❛ENSIMMÄINEN LUKU❜
17.08.2017 14:53 | NemoRosa

Hei! Olen NemoRosa, tai no en oikeasti, mutta kutsukaa mua tuolla nimellä. On mulla ihan oikeakin nimi, mutta en ole koskaan sillä liikkunut täällä blogissa. Mä oon ollut aika pitkään masentunut. Vaikka oikeasti kompuroin tuon analyysin kanssa, enkä ihan tiedä uskallanko käyttää sitä. En ainakaan itseni kohdalla usko pelkkään biologiseen sairastumiseen, vaan mun masennus oli tosi vahvasti kytköksissä maailmankatsomuksellisiin seikkoihin. Lääkärit kuitenkin iskivät muhun keskivaikean masennuksen leiman pääasiassa BDI-kyselyn perusteella. Mutta en lopulta ajattele tätä mun parivuotista kautta niinkään masennuksena. Olin vaan tosi surullinen ja loppu. Mut hei: tämä on vaan näkemykseni omasta kokemuksestani. En koske muiden masennusanalyyseihin, enkä väitä, että masennus olisi myytti! En vain itse miellä tilaani masennukseksi.

Aika on menny tosi nopeesti.
Musta on hauska katsoa, kun se valuu mun sormieni läpi. Eikä vaan sormien — koko käsien läpi. Olo on kuin aaveella. Niin kun katsoisin itseeni vierestäni. Katsoin kun menin lukioon. Katsoin kun kävelin pihan poikki joka päivä kahdesti. Nyt katson kun muutin keskustaan. Katson kun olen täällä. Katson kun en kutsu ketään ystäviä tänne kylään. Katson kun itken itseni uneen. Laulan unilauluja itse itselleni.
Vaikka saatan olla tässä, se ei tunnu siltä.
Ootin varmaan niin paljon tältä kaikelta.
Ootin vähän liikaakin. Mut mikäs siinä.
Eihän meitä kaikkia oo tarkotettu onnellisiksi.
(13.4.2015)

Ehkä mun vaan pitäs lopettaa kaikki. Jäädä vaan aamusin sänkyyn, eikä pitäis nousta ollenkaan. Voisin pysähtyä katsomaan kun tää mun niin kutsuttu elämä romahtaa mun ympäriltä. Wilma räjähtää poissaolomerkinnöistä. Mut vaikka tuo on oikeesti vaihtoehto, en kuitenkaan tee stiä, koska luulen, että tällä arjella on jotain merkitystä. Kidun päivät pitkät. Sätkin ku kala kuivalla maalla ja esitän, että mä nautin elostani. Vittu tää on paskaa.

(19.4.2015)


En tiiä mikä mulla on, mutta tuntuu oudolta.
(8.6.2015)

Tänään halusin kuolla.

Haluan varmaan kuolla huomennakin. Ja ylihuomenna.

(21.9.2015)

Mua pelottaa, että mun tulevaisuus tulee oleen tämmöstä. Tuun tyhjään taloon. Koitan olla miettimättä opiskeluja/töitä. Koitan tappaa aikaa kunnes tulee yö ja yritän nukkua.
(11.1.2016)

Asioita, joita pohdin:
1) Olisiko soveliasta kutsua hänet tänne mun luokse teelle?
2) Jos ampuisin itseni, ampuisinko päähän vai sydämeen?
3) Kirjoittaisinko itsemurhaviestin?
(17.1.2016)

Mua pelottaa, etten tee sitä itelleni. Mitä jos teen sen muille. Muiden vuoksi. Haenko huomiota? Ehkä itseltäni. Mä en osaa tehdä mitään ajattelematta muiden ajatuksia. Mut kukaan ei näe. Mitä väliä? Oonko mä yksinkertaisesti itse se kaikki muut? Mulla on jatkuvasti semmoinen olo, että oon oveni takana tarkkailemassa itseäni. Peilissä tutkin itseäni kuin oisin joku muu.
Kuka vittu mä oon, keitä te muut ootte. Tekisinpä ees joskus jotain vaan itseni vuoksi.
(1.3.2016)

Mikään ei oo ikuista, paitsi nää suolisto-ongelmat ja masennus.
(30.4.2016)

Jos kukaan — edes minä — jaksaisin kuunnella, puhuisin:
• Siitä miten en oikeasti pysty ottamaan hyviä juttuja vastaan. Mun tavallinen mielentila on niin herkkä, ettei se pysty kannattelemaan mua minkään hyvän jälkeen.
• Siitä, etten oikeasti jaksa olla olemassa ja vasta eilen mietin itseni hirttämistä kaapin oveen.
• Siitä, kun tuntuu, etten tee mitään itseni vuoksi. Teen kaiken jotenkin siksi, että voin näyttää sen muille.
• Miten vaan haluisin luovuttaa. Oon jaksanu liian pitkään.
(helmikuu 2017)

Otteita omista muistikirjoista väliltä 2015-2017

Näistä jutuista on aika mahdotonta puhua kovinkaan tunnepohjaisesti. Siksi selitän mun jutut aika mekaanisesti. Mut mun syrjäytymis-masennus istutti jyväsensä minuun lukion alkaessa. Muutin pikkuriikkiseltä maaseutukylältä Helsinkiin käymään lukiota. Olin vitun kauhuissani, mut myös toiveikas siitä, että ehkä tästä voi tulla ihan hauskaa. Mut jossain vaiheessa missasin sen "ihan hauskaa" -tienviitan, ja päädyin jonnekin muualle. Mun epäsosiaalisuus pääsi kukkaan, enkä jättänytkään jälkeeni muuta kuin rujoja kukkapenkkejä täynnä näitä epäsosiaalisuusorvokkeja. Kaveritilanne: 0. Ja jostain syystä ne harvat, joihin olisin voinut muodostaa jonkinlaisen kaverisuhteen sivuutin ihan täysin. Olin liian hyvää tai liian huonoa seuraa niille (jompikumpi, päivästä riippuen).

Kuitenkin menestyin lukiossa tosi hyvin. Ekan lukuvuoden jälkeen 70% mun arvosanoista oli erinomaisia, loput kiitettävää tai hyvää. Mut tokan vuoden alussa sain tarpeekseni. Kun mulla ei ollu sosiaalista elämää koulussa, ainoa motiivi mennä koko mestaan oli opiskelu. Kun tajusin, miten tyhjää ja tarpeetonta se on, menetin kiinnostuksen ihan täysin. Aloin itkemään ruokapöydissä ja bussimatkoilla Helsinkiin, kunnes piti vaan jäädä pois. Olin yhen kokonaisen jakson pois koulusta ja se oli paras idea koskaan. Sen tauon aikana maalasin kokonaisen näyttelyn verran maalauksia ja kävin tapaamassa koulupsykologia. Se oli oikeasti hyvää aikaa, kun onnistuin rakentamaan itselleni semmoisen kuplan, etten ajatellut tulevia enkä juurikaan menneitä.

Kupla kuitenkin hajos sitten kun palasin kouluun. Missasin matikan derivointi kurssin, joten kun eteen lyötiin logaritmeja olin ihan kriiseissäni. En tuntenut ketään kurssilaisia, joille olisin voinut rageta siitä, etten ymmärrä mitään. Opettaja onneksi huomioi sen, etten ollut derivointikurssilla, mutta suhtautui tosi luottavaisin mielin siihen, että opin kyllä. Ja kyllä mä opinkin.

Jatkoin koulupsykologilla käymistä, kunnes aloin voida huonommin. Itkin psykologille, miten mulla ei ole aavistustakaan siitä kuka olen. Oli illalla ahdistava mennä nukkumaan tuntemattoman kanssa. Lopulta päädyin ehdottamaan psykologille omatoimisesti, että haluaisin lähetteen lääkärille, kun olin edellisenä päivänä metroasemalla mikrosekunnin ajatellut, kuinka helppoa olisi hypätä siihen metron alle. Ennen turtumista tavallaan vähän pelkäsinkin itseäni, koska itsetuhoisia ajatuksia riitti kyllä.

Pääsin pikimmiten nuorisopsykiatrian poliklinikalle (helmikuu 2016). Se oli ikävää. Ekalla tapaamisella autistinen apinatohtori hyvä ettei kiskoi hihojani ja lahkeitani viiltojälkiä metsästäen. Mulla oli jatkuvasti sellainen olo, että olin vain koeputkessa oleva näyte, enkä mikään ihminen. Lääkkeitä mulle hirveästi tuputettiin, heti ensikädessä. Oon tyytyväinen, etten niitä ottanut. Vaikka en olekaan sitä mieltä, että ne mielialalääkkeet olisi pelkkää hölynpölyä kapselimuodossa ja tiedän tapauksia, missä niistä on ollut paljon hyötyä. Mutta omakohtaisesti olen kriittinen. Enkä ole ihan varma mitä lääkkeet olisivat minulle tehneet — mun ongelmien ydin lojui siinä, että olin jatkuvasti yksin ja olin tajunnut maailman paskamaisuuden tosi aikaisin. Olisi mun mieliala voinut lääkkeiden takia kohota, mutta ei se olisi tuonut mulle ystäviä ja uutta uskoa maailmaan. Toki lääkkeet olisivat voineet auttaa jaksamisen kanssa, mutta kuten sanoin: olen joka tapauksessa iloinen, etten niitä alkanut syömään.

Polilla mulle osoitettu sairaanhoitaja oli tosi mukava ja hänelle olikin oikeasti mukava käydä juttelemassa. Sen kartoitusjakson jälkeen mut siirrettiin poliklinikan toiseen toimipisteeseen jutustelemaan kertaviikkoisesti uuden psykologin kanssa (psykologille pääsyä odottelin muutaman kuukauden, tai sitten muutaman viikon, en nyt kuollaksenikaan muista ... joka tapauksessa odotin aika pitkään!). Mun henkilökohtainen psykologi oli melkoinen toverus ja sain niistä psykologikäynneistä paljon irti. Mut jälleen uusi lääkäri oli jäätävä tunari ja kohteli mua kuin koeputkea. (Onneksi sitä lääkäriä näin todella harvoin.)

Aikani kun olin polin psykologin kanssa jubaillut, mulle ehdotettiin KeLan tukemaa terapiaa. Psykologini sanoi, että se voisi olla mulle todella toimiva työskentelytapa elämänlaatua kohentaakseni, koska olin yhteistyökykyinen keskusteluhoidoissa. Kuuntelin psykologia ja ryhdyin tosi avoimin mielin valmistautumaan noin vuoden mittaiseen terapiakauteen. Ensimmäinen terapeutti ehdokas oli mulle heti todella sopiva. Kun tepastelin vastaanotolle ensimmäisellä "haastattelu-kerralla" oli tosi kotoisa olo. Oon lukenut paljon Freudin juttuja, ja vaikka se äijä onkin ollut enemmän tai vähemmän sekaisin, arvostan sen psykologian kekoon kantamia korsia. Tän terapeutin toimisto oli ihan kuin Freudin toimisto ja koko terapeutti itsekin muistutti hieman Freudia. Ajattelin myös, että psykoanalyyttinen näkökulma on mulle juuri sopiva, koska tiedän sen. Aloin käymään siellä viime helmikuusta lähtien.

No, pätkäisen tarinan näinkin lyhyeen: kävin tänään viimeisellä terapiaistunnolla. Ja musta tuntuu hyvältä.

Aloin pohtimaan terapian lopettamista jo maalis-toukokuun paikkeilla ja nyt päätin, etten halua haaskata aikaani enää tuohon.

Muutamia asioita, joita pitää ottaa huomioon: päätökseni lopettaa terapia, oli täysin omavaltainen diktaattorimainen päätös. Terapeuttini oli poissa tolaltaan, eikä missään nimessä suositellut lopettamista — tässä tapauksessa puhutaankin ennemmin keskeyttämisestä, koska terapiaprosessia ei saatu päätökseen. Terapia on pitkäaikainen hoitomuoto. Minimissään yksi vuosi, ja minä kävin aktiivisesti terapiassa vain noin viisi kuukautta. En noin lyhyellä ajalla saanut terapiasta irti sitä terapiaa: emme ehtineet terapeutin kanssa tutustumaan kunnolla, eikä terapeutti täten voinut antaa kokonaisvaltaisia terapeutin lausuntoja tilastani. Hyödyin tuosta terapiajaksosta siis pitkälti saman verran, kuin mitä hyödyin lyhyemmistä psykologi-jaksoistani.

Tää kulttuuri on sairas. Kun puhutaan yksilöiden tasolla sairauksista, saa ihmiset mun mielestä hoitaa sairauksiaan ja epämukavuuksiaan miten haluavat, vaikka sitten terapiassa, mutta se ei kuulu mulle. Vaikka mä edelleen voisin hyötyä terapiasta — vaikka en nyt oikeasti, koska en antaisi itseni hyötyä siitä, nyt kun oon tätä mieltä. Omakohtaisesti ajattelen, että siinä on jotain epäluonnollista, että kaikki suurin minuus-keskustelu suunnataan jollekin tuntemattomalle kliiniselle vaitiolovelvolliselle. Mä haluan rakentaa ympärilleni sellaisen tukevan sosiaalisen verkoston ja käydä oikeita keskusteluja oikeiden ihmisten kanssa. En halua sijoittaa sosiaalista energiaani terapeuttiin, joka kuitenkin pitkällä tähtäimellä on ihmissuhteellisesti umpikuja-ihminen. Terapeutti olisi osa mun elämää, mutta joidenkin suljettujen ovien takana. Tarvitsen ihmisiä ympärilleni, ihan oikeita ihmisiä. Enkä mä voi korvata kaikkia mun sosiaalisia suhteita yhdellä terapeutilla. En mä voi kutsua terapeuttia mun luokse teelle. Ei me voida mennä kävelyille. Ei me olla kavereita. Meillä on todella kummallinen työsuhde, jossa minä maksan hänelle, että se pysyisi vaiti omista jutuistaan silloin kun mä puhun.

Ja voitteko kuunnella!! Nää on mun mielipiteitä ja tää ajatusmalli toimii mulle, mutta mä en tuomitse ketään muuta, joka käy terapiassa. Koska kuten sanoin: kyllä mullekin olisi voinut olla terapiasta hyötyä, jos olisin antanut sen olla minulle hyödyllistä. Jos ihminen hyötyy terapiasta, niin jumalauta käy siellä terapiassa! Mä haluaisin, että ihmiset olis terveitä! PARANTUKAA! Mutta se on ihan okei olla parantumatta samantien.

Elän ainoastaan siksi, että minun vallassani on kuolla silloin kun se minusta hyvältä tuntuu: ilman itsemurha-ajatusta olisin tappanut itseni aikoja sitten.

Olenko mä nyt sitten jotenkin parantunut? En. Mutta aijon parantua sen mukaan kuin pystyn. Mun maailmankuva ei koskaan voi olla täysin positiivinen ja optimistia minusta ei saa sitten kirveelläkään. Maailma on paha paikka ja kutsun itseäni edelleen antinatalistiksi, jos nyt haluan filosofisten termien joukosta hankkia jonkun nimilapun itselleni. Olisin mieluummin jättänyt syntymättä, mutta nyt kun kerta olen tässä, niin mihinkäs tässä on kiire. Mä en usko esikuviin, enkä kehota ketään pystyttämään minkäänlaista alttaria kenenkään henkilön kunniaksi kotiinsa ja elämään elämäänsä vain tämän henkilön ohjenuorilla. Mut Cioran on silti mulle joku esikuva. Cioran on sanonut:

Eivätkö itsemurhaa tee vain optimistit, siis ne, jotka eivät enää voi olla optimisteja? Miksi toiset, joilla ei ole mitään syytä elää, haluaisivat kuolla?

Ja tässä mä elän. Koska mulla ei ole mitään syytä elää, niin siksi elän vaikka kuinka mielelläni. Kun mun ei ole pakko elää, eikä mulla ole mitään ohjenuoraa, minkä vuoksi elää, voi mun elämä olla vapaa. Yhteiskunta rajoittaa mun elämistä, mutta kyllä mä voin näitä sääntöjä totella, kun siltä tuntuu. Ja kyllä mä jonain päivänä vielä pakenen kaukaiselle saarelle ja se onkin viimeinen kerta, kun musta kuulette. Kunhan keksin tavan, miten saan koko maailman kattavan kirjaston sinne mukaani (en voi elää ilman kirjoja!). Muistakaa, että millään ei ole mitään väliä, ja siksi kaikki on niin mahtavaa!

Ei enää pelkää huomispäivää, kun oppii täysin käsin ammentamaan Tyhjyydestä. Ikävystyneisyys saa aikaan ihmeitä: se muuttaa tyhjyyden substanssiksi, se itse on ravitseva tyhjyys.

Sitaatit: E. M. Cioran, Katkeruuden syllogismeja (suom. Juhani Ihanus & Carla Schubert), Helsinki: Lokikirjat 2004

Ps. Mun logiikkaa 

voi olla hankala ymmärtää. Toivon, ettette ota päänvaivaksenne ymmärtää kaikkea mitä sanon. Ja jos otatte, niin huomioitte, että mä olen todella avoin keskusteluun! Täähän on myös massiivinen aihe, niin ei tästä voi kirjoittaa niin, että ei jäisi mitään oleellista sanomatta. Tästäkin puuttuu nyt pitkälti kaikki oleellinen.


( Päivitetty: 18.08.2017 10:49 )

 - NemoRosa | Kommentit (1)Kommentoi



❛Sir John, return, and turn to clay / in fire of fever you waste away❜
24.07.2017 23:16 | NemoRosa


 - NemoRosa | Kommentoi



❛quivering bones and feverish blood are the stuffings of this doll❜
18.07.2017 14:39 | NemoRosa

I don't love
I don't feel anyting
I don't feel anything where this love should be

Mä todella harvoin kuuntelen biisejä siksi, että ne olisi jotenkin samastuttavia. Oikeastaan mua aika paljon ärsyttää kuunnella biisejä vaan siksi, että ne on jotenkin 'hashtag relatable'. Mut Have A Nice Lifesta tykkään, ja kun keskityn kuunteleen niitä lyriikoita, niin ne onkin jotain näteimpiä runoja. Ja vaikka kuinka haluaisin olla samastumatta, ne on todella samastuttavia mulle. Toi pieni kolme riviä on Have A Nice Lifen I Don't Love -kappaleesta. En mä itke sitä biisiä kuunnellessani, mut tiedän, että se biisi puhuu mun puolesta. Have A Nice Lifen tyyli on semmonen, joka jotenkin resonoi kaiken mun olemisen kanssa. Muita munlaisia biisejä niiltä on mm. Cropsey, Burial Society ja There Is No Food, vaikka tuossa kappaleessa ei edes oo sanoja.
Mut tänä aamuna, eli äsken, mua huvitti pitkästä aikaa laittaa soimaan Band of Horsesia. Yläasteelta lukion ekalle Band of Horses oli oikeasti se mun bändirakkaus. Ei omaa musamakua voi tietenkään yhteen bändiin tiivistää, mutta kokonaisuudessaan Band of Horses oli se mun juttu. Ja musta tuntuu, että Band of Horses tulee aina olemaankin joku mun jutuista, vaikka en sitä nykyään niinkään kuuntele. Tietty Band of Horsesiin nykyään kuuluu sellanen painostava nostalgia, mutta selviydyn siitä.
Eilen kymmentä minuuttia ennen keskiyötä totesin Monnille ja veljelleni ääneen, että ei helvetti, mulla on ollut blogi samassa paikassa seitsemän vuotta. 17.7. on porautunu mulle kalloon mun blogin syntymäpäivänä, eli kyllä mä aina sinä päivänä muistan, mutta nykyään mua ei huvita silleen tehdä siitä mitään suurta merkkipäivää. Aika on melko karmiva juttu. Ja eilenkin kun siinä tovereille sanoin sen, että mulla on ollut tää blogi seitsemän vuotta, niin muhun iski semmonen pieni kuumotus. Aika kuluu! Ihmiset! Aika kuluu!
Alan olla silleen kesän sekoamispisteessä. Tuntuu, että oon nähnyt Monoa ja Onoa ihan liian vähän (en muista millon oltais oltu näin pitkään kesällä erossa, vaikka todennäköisesti oltiin viime kesänä ihan yhtä paljon erossa, mutta tänä vuonna koen tän vaan maailman pisimpänä aikana). On myös ihan dissassosiaatio-olo ilman puhelintani. Odotan edelleen ilmoitusta puhelinverstaalta, että joko saisin viedä puhelimeni sinne puunattavaksi. Se on myös syy, miksi en voi lähteä Monon ja Onon luokse tästä näin vain.
Kaikesta erakoitumisesta huolimatta, on kyllä ollut hyvä olla täällä vanhemmiston majalla maaseudulla. Oon kuitenkin täällä nähnyt näitä kavereita ja on ollu äärimmäisen hauskoja hetkiä. (Ja vuohet!) Ja tänään meillä on hahmojen suunnittelu illallinen ilman sitä illallista, josta oon ihan tosi innoissani! Pääsen vihdoinkin pelaamaan D&D:tä. Eilen me jo alustavasti visioitiin meidän hahmoja. Oon kehitellyt asustejuttuja ja taustatarinaa mun hahmolle, josta näillä näkymin tulee puolijättiläinen. Aluksi olisin ollut puolituinen, mutta oon myös meidän jengin barbaari, ja sellainen parikytkiloinen barbaari ei olisi ehkä niin tappava, kuin barbaari saisi olla. Puolituiset on ihan huvittavan pieniä, jotain metrin korkusia ja heiveröisiä. Mut tätä D&D-tapausta on kyllä odotettu! Siitä lähtien, kun luin sen jonkun kämäsen nuorten tyttökirjan Matkalla nörttiyden ytimeen, oon vaan odottanut D&D-piiriin kulkeutumista.
Käytiin viime viikolla Savonlinnassa ja siinä menomatkalla pysähdyttiin Parikkalassa Veijo Rönkkösen patsaspuistossa. Sieltä nää muutamat kuvat tähän postaukseen. Mä haluaisin asua sen patsaspuiston lähellä, että voisin käydä siellä useesti vaan tepastelemassa. Oikeestaan tuo patsaspuisto oli yks ahdistavimmista paikoista missä oon ollut. Ahdistava sen takia, että siellä on oikeasti aivan loputtomasti niitä patsaita (yli 500 muistaakseni) ja niillä patsailla on tosi häiritsevät silmät ja hampaat. Mutta tuo on just sellaista makaaberia karmivuutta, joka myös kiehtoo mua. Se oli viihtyisää ahdistavuutta.


 - NemoRosa | Kommentit (1)Kommentoi



❛unellinen uneton❜
10.07.2017 23:39 | NemoRosa

Mulla on ihan hitsin lamaantunut olotila. Semmonen tosi jännittynyt epärento masentunut. Ei sille välttämättä edes ole syytä, ehkä joku liiallinen yksinäisyys. Mut mulla on kaikkia hyviä juttuja ollut ja tavallaan meneillään, mut nekin on lopulta kai hyödyttömiä. Olis ihan hienoa kirjoittaa tällasestakin olotilasta, mutta vitut kun ei jaksa. Ja tosiaan, mitä kirjotettavaa edes olisi. Nukun öitä, jotka ovat pitkiä, hitaita ja onttoja.

En oo ikinä julkassu mun laulua mitenkään näin "virallisesti" (pari kertaa oon Instagramissa lauluani purkittanut, semmosina pikkuminuutti pätkinä), niin tuntui kyllä hassulta ladata tuo mukaelma IAMX:n Say Hello Melancholiasta Youtubeen. Etenkin tuo on sellainen yhdessä illassa kyhätty kokeilu.
En ylipäätänsä tosiaan harrasta tällasia "musajuttuja", mutta nyt on kehkeytynyt inspiraatiota muutamiin cover-biisi jutskiin. Omia sävellyksiä en osaisi ajatellakaan, se ei luonnistu multa yhtään.

Oon viime päivinä ollut kyllä ihan dissosioitunut. Mun puhelimen näyttö meni lopullisesti rikki joskus toissa viikonloppuna ja odottelen edelleen, että saan sen vietyä korjautettavaksi (korjauspuodeista ei löydy varaosia mun puhelimen malliin). Suhtaudun tällasiin juttuihin yleensä silleen mielenkiinnolla, ja on ollut ihan jännää olla ilman sitä puhelinta jo viikko. Kokeilumielessä siistiä, mutta kyllä se järkyttää arjen tasapainoa, kun on tottunut siihen, että on taskussa (jos sattuu olemaan päällä sellainen vaate, jossa on tarpeeksi isot taskut mun megapuhelimelle) väline jolla saa yhteyden ihmisiin, otettua valokuvia, tehtyä muistiinpanoja, äänitettyä (sekin olisi oleellinen nyt, kun on laulattanut), ja jolla pääsee nettiin tarkistamaan kaikkea paskea niin kuin esim. sanakirjasta sanoja.
Lisäksi unohdin viime viikolla kaupunkiin mun kalenterilappusen, joka on pitänyt mua kasassa viime aikoina, joten sekin on oikeasti tehnyt mun olosta tosi epämääräisen ja epäorganisoituneen. Kaikki nää jutut oikeasti haittaa.

Kävin viime viikolla oksentamassa jäätävän määrän omakuvia tänne blogiin. Otin viime viikolla toisenakin päivänä muutamia kuvatuksia itsestäni. Välillä on näitä kausia, kun iskee hullu omakuvatarve — ja pääasiassa niiden kuvien muokkauksen tarve. Toisinaan egoistinen oman pärstän kuvaaminen on tosi palkitsevaa, koska mä ainakin saan jotain itsetuntonostatusta siitä, kun kuvat onnistuu.
Yllä oleva kuva on yksi mun ehdoton suosikkiomakuva. Tietysti tuota on ihan helppo kutsua suosikiksi, kun suurin osa naamasta on peitetty, meikattu ja muokattu ihan puhki.


Oon tässä kirjoittaessani tuijottanut heijastustani tästä Ikean pöytälampusta ja myöskin todennut, että tää on tällä hetkellä ehkä osuvin omakuva minusta.

Vielä kirjakatsaus, koska se jäi silloin viimeisessä viikkokatsauksessa sanomatta. Toissa viikolla luin urakalla loppuun sen Thomas Ligottin novellikokoelman Songs of a Dead Dreamer and Grimscribe. Ei hirveästi kommentteja sinänsä. Mulla taisi olla liian korkeat odotukset. Mua pännii muutamissa kauhunovellisteissa se, että kaikki aina sanoo Poen ja Lovecraftin olevan niiden esikuvia ja sitten tuntuu, että ne vaan yrittää jäljitellä Poen ja Lovecraftin tuotantoa. Ja vielä ekstra maatuskana maatuskan sisällä on se, että Poehan oli yksi Lovecraftin idoleista. Maatuskojen sisällä maatuskoita. Toivoisin, että kauhunovelleissa olisi enemmän kirjailijoiden omaa tyyliä, koska kukaan ei kuitenkaan voi kirjoittaa niin kuin Poe tai Lovecraft.
Viime viikon aikana luin kuitenkin astetta miellyttävämpiä kirjoja. Luin ekaa kertaa Neil Gaimanin kirjoja: The Graveyard Book ja Coraline. Hurmaavia molemmat! Coraline oli tietysti hankalampi lukea, koska mulla pyöri jatkuvasti vain mielessä se elokuva, jonka oon nähnyt jo monta kertaa. Tuo oli kyllä hassua, koska vasta joskus kolmannella kerralla kun katsoin Coralinen, hoksasin, että sehän perustuu romaaniin. Coraline on oikeasti mahdollisesti mun ensisijainen suosikkielokuva. Siksi en välttämättä hurmaantunut kirjaan niin vahvasti, koska elokuva ehti siepata sydämeni. Mutta jos olisin lukenut Coralinen kirjana ensiksi, olisin taatusti hurmaantunut ensisijaisesti siihen kirjaan! Neil Gaiman on joka tapauksessa nero. The Graveyard Book oli myös aivan ihana. Lainasin kirjastosta vielä lisää Neilgaimaneita, jotka odottavat vuoroaan!
Kolmanneksi luin viime viikon aikana Nietzschen Ecce homon, mikä oli loistokas. Musta on hienoa, että pelkästään sen kirjan sisällysluettelo on mainio. Tollaisissa suurmiehissä on musta ongelmallista se, että niistä kuulee niin paljon juttua muilta tahoilta: muiden kirjoittamia tutkimuksia ja elämänkertoja. Siksi musta oli hyvä nyt esim. Nietzschen suhteen ensin päästä kuulemaan, mitä hää itse sanoo itsestään, ennen kuin perehdyn tarkemmin siihen, mitä muut sanovat.

Oon niin uupunut, etten meinaa jaksaa enää muodostaa sanoja. Eli valmistautukaa kuvasateeseen. Tässä on paljon vuohia. Onneksi meillä on eläimiä, koska ne pitää mut edes vähän tasapainossa. Jotenkin iloisena.

 


 - NemoRosa | Kommentoi



❛your silver skin soothes my aching curses❜
06.07.2017 16:02 | NemoRosa

When you want a picture of your whole outfit but you have nobody to take a picture of you or a big enough mirror and the camera's self timer is jacked.

Ps. Kokeilin editorilla ottaa värinäytteen mun polvesta tuossa alimmassa kuvassa ja editori sanoi vaan että ffffff. Pitäskö ottaa aurinkoa?


 - NemoRosa | Kommentoi
 1  2  3  4  5  6  7  8  9  10  11  12  13  14  15  > >> 



RSS

©2017 Rusettiluistin - suntuubi.com