Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Godfather Font

 1  2  3  4  5  6  7  8  9  10  11  12  13  14  15  > >> 
❛this flamingo missed her flight❜
21.11.2017 00:49 | NemoRosa

Keksin itselleni ihan kummallisia asioita päänvaivakseni. Liittyykö teillä stressiin tai ahdistukseen jotain, että kiinnitätte ihan tuskastuttavan paljon huomiota johonkin ruumiinosaan? Mun kämmenten keskuksia on viimeaikoina kivistänyt. Ei edes kivistänyt. En keksi sopivaa sanaa tälle tunteelle. Mun vaan täytyy jatkuvasti painaa ja hipelöidä mun kämmeniä. Ne on jotenkin herkillä. Täähän on vaan joku päänsisäinen asia, mutta hassua tää on. Mietin, oonko nyt vihdoin kehittänyt itselleni jonkun psyykkisen Jeesuksen stigmatisaatiosyndrooman, koska tää lävistävä pakotus on nimenomaisesti näillä ristiinnaulitsemispaikoilla. Kirjoitin tästä tänään ystävälleni kirjeessä, jossa sanoin: "Olisinpa Jeesus. Ei loppuis viini kesken ja kuolisin nuorena."
Tänään on täytynyt keskittyä koeviikkoon. Eli oon halunnut tehdä ihan Mitä Tahansa muuta. Pistin hiuksiini vaaleanpunaisia muovisulkia ja nautin olostani. Tykkään kasvomaalauksista! Mun otsassa on edelleen huulipunaa. En jaksanut jynssätä sitä pois. En myöskään millään osaa ottaa vain vähän kuvia.


 - NemoRosa | Kommentoi



❛kasveja❜
17.11.2017 16:43 | NemoRosa

On kyllä ollut päivä. Jo tähän mennessä. Osallistuin äidinkielen preliin, josta olin aika uuvuksissa ennen kuin koko hoito oli edes ehtinyt alkaakaan. Mutta se meni hienosti. Olin periaatteessa jo tunnissa kirjoittanut ihan mielekkään esseen. Päätin kirjoitukseni lauseeseen "Viimeinen surullinen nokturno turmeltuneelle kaunokaiselle", mikä oli musta hyvä. Sain tänään myös kuulla virallisia yo-tuloksia. Sain psykologiasta L:n.
Sain eilen pianon! Hyvä perhetuttava luopui pianostaan aivan avokätisesti ja lahjoitti sen minulle! Hassut pianoroudarit kävivät sen eilen tuomassa. Olivat tosi huomaavaisia. Pohtivat huolissaan kummin päin eteisen matto oli ollut, kun he joutuivat ottamaan sen hetkeksi pois. Mutta tuo piano on nyt ihan ikiomani ja olen siitä ihan kamalan hirvittävän iloinen. Ihan oikeasti oma pianoni. Tuo on vielä niin kaunis piano, kun se on tuollaista tummaa puuta. Laatu on joku Scholze. Nykyään tykkään laulaa pianon kanssa, niin tänäänkin olen naapuruston iloksi soittanut Jason Webleyn Pyramidia ja IAMX:n Say Hello Melancholiaa.
Olin eilen katsomassa kirkossa (musta on ihan hulvatonta, että nykypäivänä kirkkokin voidaan häpäistä elokuvateatteriksi) mykkäelokuvaa Jeanne d'Arcin kärsimyksistä. Ihan mieletön ilta, koska tuota mykkäelokuvaa säestettiin livemusiikilla. Piano ja sähkökitara. Toivottoman kaunista ja koskettavaa! Olen mitä kiitollisin, että päädyin katsomaan sitä. Pianoa soitti yksi uusi hyvä ystäväni, jolle sain illan päätteeksi toimitettua myöhäisen syntymäpäivälahjan. Olen tosi otettu ja mielissäni, että lahja oli hänelle tärkeä. Keskusteltiin muutama viikko sitten puhelimesssa, jossa ystäväni kertoi minulle oudosta unesta, joka oli päättynyt tiettyyn repliikkiin. Ystäväni oli herännyt unesta itkien onnesta, koska tuo lause oli niin merkittävä. Tein ko. lauseesta pienen grafiikan hänelle parhaiden kykyjeni mukaan.
En taida mennä huomenna viulukonserttiin. En pysty ottamaan vastaan mitään tuon eilisen näytöksen jälkeen.
Jätin eilen ja tänään puhelimeni kotiin lähtiessäni ulos. Se on ollut tosi loistokas ratkaisu. Olen myöskin jättänyt kuulokkeet ja mp:n kotiin. Mä kuuntelen musiikkia yleensä ihan jatkuvasti, ja oon luullut, että en pystyisi selviämään päivistä ilman jatkuvaa musiikinkuuntelua. Mutta mulla on tosi hyvä olo ilman musiikkia. Toki hyräilen ja laulelen kävellessäni enemmän, mutta on läsnäolevampi olo, joka tuntuu hyvältä.
Kävin tällä viikolla kasvien adoptointikeskuksessa (=Plantagenissa) ja keräsin ympärilleni uuden kasviperheen. Mä olen tosiaan sellainen ihminen, joka nimeää kasvinsa, niin tässä kuvasarja minusta uusien ottolapsieni kanssa. Yritän henkeen ja vereen pitää näitä elossa, mutta koska viherpeukaloni on joskus epähuomiossa amputoitu, nämä kuolee varmaan tässä joulun alla. Katsotaan kehtaanko raportoida kasvikuolemista.


Ei ole mikään salaisuus, että harvoin kykenen käymään Plantageneissa adoptoimatta edes yhtä parsaa. Tässä kuitenkin uudet parsakaksoset (hävettävä tilanteenihan on se, että olen täysin laiminlyönyt aikaisemman parsakantani): Turo ja Algeria.


Tässä on Sadie, hän on seepra alokasia ja varsin tunteikas. Sain todeta, että jos kasveja kohtelee inhimillisesti, ne alkaa myös käyttäytyä inhimillisesti. Ensimmäisen kotoutumisyön jälkeen aamulla Sadie itki olohuoneessa (kuva-aineisto edellisessä postauksessa). Tuo itkukohtaus tosin on vain erittäin hyvä johdatus kasvinhoitokykyihini, koska se tarkoitti sitä, että olin samantien ylikastellut Sadieta.


Tässä varjoviikunani Giotto (lausutaan ['dʒɔtto]). Minulla on pientä historiaa bonsaipuiden kanssa (kuolleet), mutta varjoviikunan pitäisi olla kuulemma hieman armeliaampi huonoille puutarhuroijille. Tosin minun tapauksessani pitäisi olla hyvin armollinen, jos haluaa selvitä.


Viimeisenä mutta ei vähäisempänä kaktukseni Gorilla. Kaktukset uhmaavat aina hoitokykyäni uhoamalla olevansa erittäin hankalia laiminlyödä, mutta sehän nähdään. Gorilla otti jo hieman osumaa kotimatkalla, koska hän putosi purkista pariinkin otteeseen (tosin syytän näistä tapaturmista pääasiassa hutiloivaa veljeäni).


 - NemoRosa | Kommentoi



❛good night bones, rest well❜
15.11.2017 20:41 | NemoRosa

Oikeesti, tää paikka on ihan kuin tää ei edes olisi olemassa. Puhuen siis nyt taas metakontekstisesti tästä omasta sivustani. En osaa sanoa millään tasoa, onko hyvyys vai huonous, että olen jumahtanut tänne. Mä oon jotenkin semmonen ihminen, että jumahdan asioihin tosi helposti. Edelleen hoen itselleni numeroa 28 jos haluun rauhoittua, vaikka se oli vähän kuin joku vitsi ysiluokalta.
Tänään on ollut taas tällainen päivä, että koulun jälkeen oon ollut vain kotona repimässä reikiä sukkahousuihini. Luin tovin latvialaisen Rainiksen kokoelmateosta. Siihen on liitetty mm. Rainiksen lähettämiä kirjeitä rakastetulleen. Musta se on kyllä vaan kummallista, miten ihmisestä tulee kuollessaan koko ihmiskunnan perintöä. Haluaisinko mä, että mun kirjeitä availtais sit kun oon kuollut? Tosi jännä kysymys, mutta toisaalta aivan pohjattoman hyödytön, koska eihän mua tosiaan kiinnosta, mitä täällä tapahtuu sit kun oon poissa. Mutta tälleen elävänä kuolleiden kirjeitä lukiessa alkaa ajatukset virrata. On myös mieletöntä, että Rainis ja Aspazija lähetti yli tuhat kirjettä toisilleen. Mä oon tällä hetkellä mun kirjekavereiden kanssa jossain ensimmäisessä tai kuudennessa kirjeessä. Tuhat kirjettä on ihaN vitusT. (Oon muuten tosi iloinen, että mulla on kirjekavereita. Kirjeet on parhaita.)
Mä elän nyt just silleen, että asiat murtuu. Oon just jossain ihan huikeessa elämänmurroksessa, mistä oon vähintäänkin sekaisin. Vuosikaudet oon tottunut kärsimään ja nauttimaan yksinäisyydestäni ja suorastaan hukkunut kaikkiin omiin tekemisiini. Nyt mä olen muistanut ihmisten olemassaolon, mikä on hienoa, mutta helvetti miten kummallista. Ylipäänsä tämä asioiden tapahtuminen mun ympärillä on tehnyt musta kamalan levottoman. En meinaa osaa olla paikoillaan — sanon minä just tällaisena päivänä, kun en ole oikeasti tehnyt mitään. Mutta ajatukset on koko ajan tekemässä jotain. Suunnittelen vimmatusti tupareita, mietin ketä kaikkia näkisin seuraavana päivänä. Varasin liput lauantaille Musiikkitalon viulukonserttiin. Ajattelin mennä yksin, koska tarttisin ehkä jotain sellaista. Olis upeeta nyt vaan nauttia näistä ylikierroksista, mutta tällanen elämä on mulle tosi epästabiilia. On myös kai vaikea keskittyä useaan ihmiseen samaan aikaan. Silloin kun on yksin ja sattuu tapaamaan jonkun, on mielettömän helppo keskittää se kaikki vähäinen sosiaalinen energiansa siihen yhteen ihmiseen.

Koitan päättömästi viilettää tämän elämän lävitse, mutta on kyllä välillä myös niin mutaista, että jään ihan jumiin. Oon voinut suhteellisen hyvin, mutta oikeasti olen päivä päivältä ahdistuneempi. Koko maailman huolet alkaa taas kerääntyä miun olkapäille. Telakkapuistossa on se patsas, missä jäbä kiskoo maapalloa joidenkin köysien avulla. Samastun siihen ja herkistelen kun kävelen sen ohi, vaikka oikeasti se on hyvin dramaattinen veistos, eikä lopulta kuvasta mun ahdistusta muuten kuin jotenkin silleen, miten minä haluaisin ahdistukseni tason olevan, että voisin antaa sen itselleni anteeksi. Oikeasti näissä "koko maailman huolissa" on kyse vaan mun subjektiivisista huolista. Mutta kyllähän mä niistä saan olla huolissani.
Mua ahdistaa olla niin kuin kaikki muut! Tai sitten mua ahdistaa se, että kaikki muut on niin kuin minä. Kyrsimisaste on korkealla joka tapauksessa. Kyllä se on jo kauan aikaa sitten todettu, että haluan olla joku muu kuin yksi joukossa, mutta niin tahtoo moni muukin ja sittenhän meillä onkin taas niin paljon yhdistäviä tekijöitä, ettei enää tiedä kuinka monesta joukosta pitää astua ulos ennen kuin on oikeasti se joku oma yksilönsä.
Tää ikähaarukka missä itse nyt äyskäröin on ihan jäätävä. En kestä tätä kulttuuria mikä nyt on meneillään. Mun täytyis taas poistaa kaikki somet (Instagram) joksikin aikaa — ehkä lopullisestikin? Meininki on niin kasvotonta. Ahdistaa kun jaetaan niin henkilökohtaisia juttuja. Jos joku jakaa päivityksen, että sillä on kaikki pasket huonosti, niin siihen on ihan mahdotonta tarttua, kun ei sitä ole osoitettu minulle vaan jollekin kasvottomalle seuraajamassalle. Kaikesta vaan skrollaa ohi. Haluaisin myös alkaa näkemään oikeita ihmisiä, enkä vaan jotain kivsuja kuvia niiden naamasta.
Kamera ahdistaa mua nykyään entistä enemmän. Se tunkeutuu joka hetkeen, enkä saa kattoa mitään asiaa ilman sitä pelkoa, että jos en nyt ota siitä kuvaa, niin sitä ei ole olemassa. Mua ahdistaa kaikki ne nätit hetket mitä oon itse viettänyt, mut joista oon kokenut velvollisuudekseni ottaa kuvan ja sitten vielä jakaa sen kuvan kasvottomasti kaikille kasvottomille, jotta ne vois pienen millisekunnin ihailla sitä hetkeä myös. Idiootissa sanotaan se "KAUNEUS PELASTAA MAAILMAN" ja niin se helvettisoikoon pelastaakin, mutta kauneutta ei toteuteta ikuistamalla. Sehän siinä just on hienoa.
Ja siis kaikista eniten mua järkyttää joka päivä se, että musta tuntuu, että olen itse just sellainen ihminen, millainen toivoisin, että en olisi. Oon ihan tän kulttuurin kidassa, ajan lapsi. Haluan olla vanhus, joka on itänyt ihan väärään suuntaan.

Mä just eilen aloin ihan sydän hakaten selittämään mun vanhemmille, miten sairasta se on, että kaikkien surmatöiden taakse etsitään jotain tekijän henkilökohtaisia syitä, joiden on täytynyt olla se suora vaikutus pahan tapahtumiseen. Miten me voidaan elellä kuvitellen, että kaikki vääryys on yksilössä? Miten me voidaan asua näin mädässä paikassa ja silti kehitellä, että vika ois vaan siinä yhdessä, joka nyt sattui ystävänsä tappamaan. Kulttuuri ja yhteiskunta, missä me eletään on ihan sairas. Tässä ajassa vanhemmat tappavat lapsiaan. Tuottaisko mikään terve yhteisö tällaista?
Just tällaisten juttujen vieressä mä lamaannun ihan täysin, koska kaikki on niin tämmöstä. Toikin juttu pitäis vaan ottaa ja sulatella, koska kyllä mä tiedän, etten mä oo tässä mitään utopiaa rakentelemassa.

Niin. Mua ei oikeastaan huvita puhua juuri mistään kivasta just nyt. Tää on ollut taas tosi outo päivä ja tää oli ehkä sopivan outo tapa päättää se. Mä toivottavasti alan nyt organisoituneesti taas toimittamaan sosiaalismediallista itsemurhaani. Se on oikeasti tosi hyvä. Suosittelen.


 - NemoRosa | Kommentoi



❛kahden kappaleen soittolista❜
08.11.2017 23:05 | NemoRosa

Olen muuttanut uuteen kotiin. Tämä tulee olemaan kotini seuraavat seitsemän kuukautta. Täällä on jo melko kotoisaa. Olen ripustanut 27 taulua seinille ja osa vielä puuttuu. Tänään ostin sinitarraa, joka ei ole sinitarraa, vaan valkoista kiinnitysmassaa. Siitä on ollut suurta iloa. Olen kiinnittänyt rullaaviin kaapinoviin yhteensä 41 kuvaa. Näistä neljä on Mads Mikkelsenistä.

Kirjoitin tänään äikän kurssia varten niin kammottavan esseen nuoruudesta, että koko iltani on mennyt ihan pilalle sen tähden. En ole yhtään orientoitunut essee-tehtävään nyt, enkä millään jaksaisi yrittää pelastaa tuota kamalaa kirjoitusta, jota en ole vielä edes otsikoinut. Tulen huonovointiseksi, kun kuvittelen äidinkielen opettajaani lukemassa tuota kamalaa kuvatusta, mutta toisaalta haluaisin ehkä kuulla jotain musertavaa kritiikkiä. Tuo mitä olen kirjoittanut on oikeasti tosi pahaa. Ei mitään rakennetta, lyhyt ja sisällötön. Edes minä en kirjoittajana tiedä, mikä minun pääteesini on. En saanut edes käsialaani pysymään samana — saati sitten luettavana — kirjoittaessani.

En oo pitkään aikaan ollut näin ahdistunut ahdistuksesta. Maailma on viimeaikoina näyttäytynyt hirveän huolestuttavalta, ja se lamaannuttaa. Tykkään enemmän olla välinpitämätön ja piittaamaton — kyllä minä tiedän, että maailma on toivoton ja sitä rataa. Mutta nykyään oon koko ajan tosi huolissani. Oon ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin ollut jossain määrin kontaktissa oman ikäluokkani väkeen, ja olen kaikista niin huolissani. En sillä tapaa huolissani, että pyrkisin olemaan jokin valvova äitihahmo. Siinä määrin olen edelleen kai aika piittaamaton, koska en jaksa astua huolestuneisuutenikaan kanssa pois siitä sivullisen roolista. Kaikki somet on vaan täynnä ihmisten vaikerointia. En jaksa kuunnella sitä.

Aloin kokoamaan viime viikolla sellaista omaa valokuvakokoelmaa otsikolla "Alone and Well". En halua näyttää sitä kellekään ikinä. Teetän siitä varmaan ifolorilla sellaisen massiivisen albumin, jota selailen joskus yksikseni. Aattelin laittaa siihen sellaisia esteettisiä hetkiä, jotka lopulta aukeaa vaan mulle.

En oo pitkään aikaan osannut piirtää. Viime viikolla ajattelin skarpata ja aloin tekemään silmiä ja kasvoja, ja hyi että. Piirsin viimeksi jotain hyvää varmaan kuukausi tai kaksi sitten. Mulla on ikävä sitä piirtotaitoa, mikä mut valtasi alkusyksystä! Minne menit! Inspiraatio ja motivaatio ja kaikki. On mulla ideoita, mutten uskalla mitään niistä aloittaa, kun tuntuu, että mun kyvyttömyys kuitenkin tainnuttaa ne kaikki. Tuon yllä olevan piirsin tänään, kun veljen tyttöystävällä on syntymäpäivä. Se on tosi kova muija ja halusin tehä sille jotain syntymäpäivyyttä. En ehtiny vielä antamaan tuota. Mutta sen ehtii. Pistin ton pikkuisiin kehyksiin. Se oikea työ on ehkä yksi viidesosa tuosta.

Mun elämä rullaa jotenkin just niin kuin sen kuuluukin. Silleen semi kankeasti ja melankolisesti. Jossain vaiheessa siitä on tullu mulle just sopivaa.

Mulla on kova levottomuuskausi meneillään. Se heijastuu tosi kummallisesti mun naamaan. Huomaan, että teen paljon helpommin tosi radikaaleja ja outoja meikkivalintoja ollessani levottomalla tuulella. Tää levottomuus on pääasiassa sosiaalista levottomuutta. Nyt kun oon astunut ulos mun mahdottomasta yksinäisestä spiraalikuorestani, oon jotenkin sekaisin näistä kaikista ihmisistä, näistä ihanista ihmisistä.

Haluaisin ottaa vähemmän valokuvia. On sellainen dissosiaatio olo, kun on jatkuvasti kamera päällä. Ei osaa olla läsnä oikeissa hetkissä, kun miettii koko ajan tulevaisuutta ja sitä valokuvan tarvetta, että voisi palata siihen hetkeen, mutta kun keskittyy vaan siihen valokuvaan, niin eihän sitä koko hetkeä enää edes ole, johon palata.

Mä oon niin iloinen, että on marraskuu.

Löysin kirpputorilta kummallisen potretin Vlad III:sta eli Vlad Seivästäjästä eli Draculasta. Oon todella iloinen, että löysin sen. En oo vielä ripustanut sitä seinälle.

Mulla on jatkuvasti ikävä mun vuohia.

Sotkin tänään mun naaman vaan valkosella luomivärillä. Tässä uudessa asunnossa on huomattava määrä peilejä. En tiedä miksi kirjoitin tänään niin oudosti ja sekavasti. Lienee niin, että tänään mun ei olisi kannattanut kirjoittaa sanaakaan.


 - NemoRosa | Kommentoi



❛herkkävihainen❜
18.10.2017 01:56 | NemoRosa

Oon ollut viime aikoina vihainen. Tosi väsyneen vihainen. Etsin parhaillaan asuntoa. Mun täytyy muuttaa, koska mun nykyisessä asunnossa aloitetaan pitkä remontti. Sain tietää remontista viikko sitten. Pitäisi muuttaa kahden viikon päästä. Asuntomarkkinat ei sovi mulle. En oo kelpoa kauppatavaraa ja oon muutenkin niin stressaantunut ja ahdistunut, että vielä yksikin äkkipikaisesti koottu sähköposti saattaa olla mulle letaali. Koitan tasapainotella yksinäisyyden, yksin olemisen tarpeen ja ihmisten välillä. Luin tänään myös niin huonon kirjan, että vihastuin siitäkin. Oon myös ihastunut. Sekin vaan tekee mut vihaiseksi.

Otin tähän äkkiä muutaman omakuvan mun Instagramista. En vaan osaa olla käyttämättä sitä sovellusalustaa. Oksettaa. Mun ahdistuneisuus heijastuu mun naamaan ihan mielettöminä meikkiriivauksina. Helpottaa kävellä ulkona, kun ainakin tietää, miksi mua tuijotetaan.

Julkaisen huvikseni tässä nyt kaksi äidinkielen vapaata pakkokirjoitusta. Toisessa annettiin aloituslause ("Lokakuussa taivas on matalalla, mutta...") ja toisen pakkokirjoituksen aikana näytettiin erilaisia kuvia, jotka piti sulauttaa kirjoittamaansa tekstiin.

Lokakuussa taivas on matalalla, mutta silloin djinn tuli ulos lampustaan ja Hazel löysi jonkun ajattelin lottovoittoa, mutta onko kyseessä voittoinen vai edes lotto ulkona sataa ja minä löysin lokakuun, johon rakastuin vaikken olisi halunnut rakastua nyt ainakaan häneen muistatko silloin Suomenlinnassa silmistäni tippui verta ja keräsit pisarat tänään moni kuoli Vegasissa jäikö niiden henget Vegasiin kun kaikki pysyy siellä onko siellä paljon kummituksia nolla pilkku viisi prosenttia ehkä saman verran kuin inkiväärioluessa onko kukaan kuninkaallinen ja kuninkaalle kruunukin on vain hattu onko tuo lierihattu sinun kruunusi lasken päällesi mustikoita vaikka metsässä kukoistaa puolukat kukkinensa joskus kai kettukin sai pihlajanmarjansa vaikka kirkas oranssin puna huutaa sinulle "MINÄ OLEN MYRKYLLINEN!" siis pysy kaukana nyt kun lokakuu tukahduttaa sinutkin suudelmiinsa.

Siihen taloon oli rakennettu sademetsä hyvä että se tehtiin nyt sinne kun kaikkialta muualta sademetsät syödään pois ne poltetaan pois mutta ei kai mitään niin kaunista ja moninaista voikaan säilyttää kaikki värikkäät linnut ja kasvit pohjakasvistossa pienet imarteet keinuvat kun heitä imarrellaan kääntyvät kerälle kaikista kehuista
mutta ei niitä saa kehua, koska ihminen ei rakentanut niitä kehukaa minua, kehukaa minua sanoo arkkitehti ja ihmiset huokailee maailmanpyörän äärellä, mutta pyörä ei keinu kehujen voimasta arkkitehtikin vain laskee katseensa maahan vaikka hänen luomus ei ole siinä maassa onko hän nyt jumala meidän keskellä
kasipallokaan ei kertonut tätä kellekään oli se kuinka taiallisesti viritetty ikinä olisiko se varoittanut ja sanonut kallioimarteelle, että keinu toiseen suuntaan jos tuo kalvikko sinut kiinni saa
sade tekee maahan peilejä ainoita oikeita peilejä koska ne heijastaa taivaan eikä sinua paitsi jos kumarrut lätäkön ylle ja toivot voivasi pudota sen läpi jonnekin kauas pois täältä.


 - NemoRosa | Kommentoi
 1  2  3  4  5  6  7  8  9  10  11  12  13  14  15  > >> 



RSS

©2017 Rusettiluistin - suntuubi.com